WSOY

Tarinoita rakkaudesta

PUNAINEN PUKEE TEITÄ ja muita tarinoita

Genre: Romantiikka, tragedia
Suositusikäraja: Aikuiset
Tekijät: Lucie Durbiano
Pituus: 118 sivua
Formaatti: Kovakantinen, 246 x 176 mm albumi, painettu väreissä.
Saatavuus: WSOYn kustantaamaa teosta on saatavilla useista eri kirjakaupoista ja monista kirjastoista

★ ★ ★ ★ ★

”Pikku Punahilkka rakastuu suteen ja etana naista esittävään kivipatsaaseen. Isä tappaa tyttärensä rakastajan ja kani vaihtaa sievän neitokaisen merirosvojen vankina olevaan puputyttöystäväänsä. Villistä lännestä matkataan renessanssihoviin ja ökykekkereille, sydämestä toiseen…”

Luin ranskalaisen Lucie Durbianon Punainen pukee teitä -sarjakuvakokoelman ensimmäisen kerran jo vuonna 2009, jolloin kokoelman suomenkielinen versio ilmestyi. (Alkuperäinen, ranskankielinen versio Le rouge vous va si bien ilmestyi vuonna 2007.) Jo ensimmäisen lukukerran jälkeen tiesin, että tämä sarjakuva tulee pääsemään sarjakuvasuosikkieni joukkoon.

Punainen pukee teitä koostuu seitsemästä, keskenään ulkoisesti varsin erilaisesta tarinasta. Kaikkia tarinoita kuitenkin yhdistää kepeä, hieman lapsellinen piirustustyyli. Ei kuitenkaan kannata antaa ulkoasun hämätä, sillä kirkkaista väreistään ja ilmavasta jäljestään huolimatta, Punainen pukee teitä on selkeästi aikuisille suunnattu sarjakuva. (Durbiano tosin on työskennellyt myös lasten kirjojen kuvittajana, joten siksi sekaannus olisi ihan ymmärrettävää.) Jokainen kokoelman tarina käsittelee rakkautta, tavalla tai toisella ja vaikka tarinoiden puitteet ja hahmot vaihtelevat voimakkaasti, surullisen suloinen pohjavire säilyy samana tarinasta toiseen.

Teoksen avaa kirjan nimikkotarina, Punainen pukee teitä, jossa esiintyvät tutut satuhahmot Punahilkka ja Susi. Tässä versiossa Punahilkka on kuitenkin rakastunut Suteen, joka ei kuitenkaan tarjoa vastakaikua nuoren Punahilkan rakkaudelle. Nopeasti lukija huomaakin, että sadusta tutut hahmot ja ympäristö tarjoavat vain puitteet, kehyksen tarinalle; todellisuudessa aiheet joita käsitellään ovat paljon syvemmät ja universaalimmat. Kokoelmasta löytyy myös toinen ”satutarina”, Kani Kani, missä Alice rakastuu Kaniin ensisilmäyksellä, mutta nopeasti sarjakuva lätee elämään omaa elämäänsä, eikä noudata lopulta laisinkaan alkuperäisen Alicen tarinaa.

Vaikka jokaisessa tarinassa käsitellään rakkautta, on jokainen tarina erilainen, jolloin myös käsiteltävänä oleva rakkaus muuttaa muotoaan tarinasta tarinaan. Perinteisen romanttisen rakkauden lisäksi rakkaus näyttäytyy Durbianon sarjakuvissa pinnallisena ja kevyenä, karkeana, aistillisena, fyysisenä, jopa traagisena. Tarinoissa ovat läsnä myös kuolema ja seksuaalinen väkivalta, joskin raskaampia aiheita käsitellään niin hienovaraisesti, että lukijalta saattavat ne ensimmäisellä lukukerralla jäädä huomaamatta. Satuhahmojen lisäksi päähenkilöinä esiintyvät tavalliset ihmiset, taiteilijat, keskiajan linnan asukkaat – ja tarinassa Etanan murhe päähenkilön ominaisuudessa nähdään todellakin etana.

Romanttisena hölmönä Durbianon tarinat todellakin vetoavat allekirjoittaneeseen, mutta jottei tämä arvostelu menisi pelkiksi ylistyssanojen listaamiseksi, pitänee muutama negatiivisempikin juttu kirjoittaa. Kokoelmia lukiessa aina vähintään yksi tarina jättää kylmäksi; minun kohdallani tällä kertaa Etanan murhe oli pieni pettymys. Etanan murhe lienee jollain tapaa humoristiseksi kevennykseksi tarkoitettu lyhyt, vain kuuden äärimmäisen yksinkertaisen sivun mittainen tarina, mutta siitä huolimatta tuntuu, että nyt Durbiano alisuoritti ja reippaasti. Tarinassa etana rakastuu kiviseen naista esittävään patsaaseen – asetelma kuulostaa erityisen traagiselta, mutta toteutus on lähinnä koominen, eikä vakuuttanut ainakaan minua. Etanan katkerasta, kaipaavasta dialogista en saanut mitään irti, eikä sarjakuva herättänyt minussa oikein mitään ajatuksia tai tunteitakaan.

Toisin on esimerkiksi Villi Länsi-tarinan laita. Itseasiassa päätin kirjoittaa tämän arvostelun, kun tajusin eräänä iltana suihkussa ollessani mietiskelevän jälleen tarinan hahmojen kohtaloita – vaikka viime lukukerrasta oli päässyt vierähtämään ainakin puolivuotta. Itse arvostan jos tarina, oli se sitten elokuvan, runon, sarjakuvan ta proosan muodossa, onnistuu herättämään minussa kysymyksiä ja ajatuksia, jotka palaavat kummittelemaan vielä vuosia lukukerran jälkeen. Villissä Lännessä käsittellään varsin raskaita teemoja; pettämistä, jätetyksi tulemista, väkivaltaa. Muihin tarinoihin verrattuna hahmot muodostuvat päälle parinkymmenen sivun aikana yllättävän syviksi (tosin kovin suurta hahmokehitystä ei voi omasta mielestäni odottaa näin lyhyiltä tarinoilta). Tässä tarinassa napsahtaa kaikki paikalleen ja vaikka olen lukenut Villin Lännen useammin kuin minkään muun kokoelman sarjakuvan, ei se siltikään ole menettänyt loistoaan.

Pakko kuitenkin myöntää, että vaikka Punainen pukee teitä kuuluu omiin suosikkisarjakuviini, en uskalla suositella sitä kaikille sarjakuvan ystäville. Itselleni Lucie Durbianon kädenjälki ja etenkin tämä kokoelma edustaa aikalailla kaikkea sitä, mitä tulee mieleen sanaparista ~ranskalaishenkinen taidesarjakuva~ ja jos suhtautuu jo noihin kahteen sanaan peräkkäin aseteltuna negatiivisesti, kannattaa ehkä jätttää tämä teos välistä. Moni romanttisia tarinoita kaihtavakin varmaan jättä sarjakuvan välistä – mikä on sinänsä sääli, Durbianon tarinat kun eivät lapsekkaasta ulkoasustaan huolimatta ole kovin sokerisia. Itseasiassa kokoelman lukemisesta jää hieman surullinen olo, harva kirjan tarina kun loppuu erityisen onnellisesti.

Ranskan uuden aallon taiteilijoihin lukeutuva Lucie Durbiano on syntynty vuonna 1969 ja ranskalainen sarjakuvataiteilija on opiskellut taidetta Nizzassa ja Strasbourgissa. Punainen pukee teitä on Durbianon järjestyksessä neljäs sarjakuva-albumi, mutta naisen aiempia teoksia ei ole julkaistu. Tänä vuonna WSOY tosin suomensi Durbianon vuodelta 2008 olevan albumin Aarre.

Kevään 2012 sarjakuvat: WSOY

Vuodenvaihteen lähentyessä päivä päivältä, ovat kustantajatkin jo ilmoittaneet ensi kevään uutuuksiaan – seassa on myös paljon erilaista sarjakuvaa sarjakuvaharrastajan iloksi. Toisin kuin kuluneena syksynä, keväällä 2012 on käännössarjakuvan lisäksi luvassa myös kotimaisia uutuuksia, vaikka eniten tarjolla onkin ulkomaista sarjakuvaa.

WSOY:n kevään uutuuskirjoista löytyy kaiken kaikkiaan kuusi sarjakuvaa joista vain yksi on suomalainen; tosin varsinaisesti “uudseta” suomalaistekijästä tai -sarjasta ei voida puhua, sillä kyseessä on Tove Jansson, jonka Muumi-strippejä WSOY on viime vuosien aikana julkaissut isoina, kovakantisina kokoelmina. Tänä keväänä julkaistaan sarjan viides kirja.

Muita sarjakuvia WSOY:lta ovat Christophe Blainin & Abel Lanzacin poliittinen sarjakuva Diplomaattisia merkintöjä (Ulkoministeriö 1), Guy Delislen Merkintöjä Jerusalemista, Philippe Dupuyn & Charles Berberian arkisuudellaan viehättävä Tietty tasapaino (Jeanin elämää 7) sekä Li Kunwun & P. Ôtien omaelämänkerrallinen Puolueen aika (Minun Kiinani 2). Käännössarjakuvien joukosta löytyy myös Astrid Lindgrenin kirjoittama, Ingrid Vang Nymanin kuvittama Peppi hoitaa, joka on jatkoa tänä vuonna ilmestyneelle Peppi tulee-sarjakuvalle.