Genre: Manga, seikkailu, yliluonnollinen, draama, tragedia
Suositusikäraja: 13-vuotta
Tekijät: BONES, Keiko Nobumoto, Toshitsugu Iida
Arvosteltavat osat: 2/2
Formaatti: Pehmeäkantinen pokkari
Saatavuus: Punaisen jättiläisen julkaisemaa sarjaa löytyy kirjastoista ja netin aalloilla ainakin Adlibriksestä.

”Maa kuihtuu ja järjestynyt yhteiskuntarakenne on
hajonnut. Jäljelle jääneet ihmiskunnan rippeet sinnittelevät usein kyseenalasta turvaa tarjoavissa kaupungeissa, joiden pimeillä kujilla kuiskitaan salaperäisestä paratiisista, jonka vain sudet saattavat löytää. Mutta sudet ovat oppineet pysymään piilossa ihmisiltä muuttumalla ulkoisesti ihmisiksi.”
Punaisen jättiläisen julkaisema ja Antti Kokkosen suomentama Wolf’s Rain on siitä poikkeuksellinen manga, että se on tehty vasta animen (tv-animaation) jälkeen. Keiko Nobumoton käsikiroittama ja Toshitsugu Iidan kuvittama manga perustuu nimittäin animestudio BONESin samaan nimiseen animeen vuodelta 2003. Suomessa viime keväänä julkaistu, kahden pokkarin mittainen manga ilmestyi alunperin Japanissa heinäkuusta 2003 helmikuuhun 2004.
Minulle manga oli pettymys.
Olen nähnyt sarjakuvan esikuvana toimivan animen vuonna 2009 ja kyseinen anime lukeutuu ehdottomiin suosikkeihin. Niinpä olin innoissani kun kuulin että animen jälkeen ilmestynyt, kuluttajaystävällisen lyhyt mangasarjakin saadaan Suomeen. Aiemmin manga on käännetty japanista myös englanniksi ja yllättäen sain englanninkieliseen versioon tutustuneilta ystäviltäni varoittavia sanoja koskien mangasovitusta. Niinpä keväällä pokkarit jäivät kauppaan, mutta kun mangan molemmat osat nököttivät viime viikolla kirjaston hyllyssä, en voinut vastustaa kiusausta. Mangat lähtivät lainausautomaatin kautta mukaan.
Alkuperäinen anime on 30 jakson mittainen, eli ei kovinkaan pitkä verrattuna esim. suosittuun Naruto-animeen, jolla on reippaasti yli parisataa jaksoa. Kolmeenkymmeneenkin jaksoon mahtuu kuitenkin sen verran tavaraa, että tarinan ahtaminen kahteen pokkariin on suoraan sanottuna tyhmää ja jo syntyessään tuomittu idea. Kaikista häiritsevintä mangaa lukiessa on jatkuva kiireen tuntu, eikä mielenkiintoiseen juoneen ole edes mahdollisuutta pureutua niin hyvin kuin haluaisi. Puhumattakaan sivujuonista tai täytejaksoista, joita 30 jakson mittaiseen tv-animeen kyllä mahtui.
Wolf’s Rain sijoittuu epämääräiseen apokalyptiseen maailmaan. Ihmiskunta on luhistumispisteessä, luonto on miltei kokonaan tuhoutunut ja kaupungin muurienkin suojissa ihmiset saavat jatkuvasti pelätä henkensä puolesta. Sarjan päähenkilöt ovat kuitenkin susia, jotka ovat oppineet elämään ihmisten lomassa muuttumalla ulkoisesti ihmisen kaltaisiksi. Ihmiset puolestaan vakaasti uskovat susien kuolleen sukupuuttoon yli 200 vuotta sitten – usko elää niin vahvasti, että vaikka ihmiset näkisivätkin suden tämän oikeassa hahmossaan, ihmiset erehtyisivät luulemaan tätä isoksi koiraksi. Vain muutama ihminen tietää totuuden susista.
Eläimelliseen päähenkilökaartiin kuuluu neljä sutta, valkoinen susi Kiba (jap. ”hammas”), tumma ja ihmishahmossaan mustaan nahkaan verhoutunut Tsume (”kynsi”), ruskea ja muhkea Hige (”viiksi”) sekä nuori ja hintelä, mutta aina iloinen ja ennakkoluuloton Toboe (”ulvonta”). Päähenkilöt ovat päältä katsottuna varsin stereotyyppisia – Kiba on hiljainen, päämäärätietoinen ja kaunis nuorimies ja Higen kaltaisia, humoristisia ja ruuasta pitäviä ”päähenkilön parhaita kavereita” löytyy myös länsimaisista sarjoista pilvin pimein. Jokainen hahmo on kuitenkin oma luonteensa ja tärkeä tarinan kannalta. Valitettavasti tämä ei käy mitenkään ilmi mangaa lukemalla.
Lyhyen mangan aikana hahmokehitystä ei juuri tapahdu ja oikeastaan kaikki hahmot jäävät yksiulotteisiksi paperinukeiksi. Oikeastaan kaikista etäisimmäksi jää Kiba, mikä on outoa ottaen huomioon, että Kiba kantaa harteillaan päähenkilön viittaa. Animen nähneille Kiban vieraus on tuplasti oudompaa: ainakin mangan alussa Kiba puhuu paljon enemmän kuin animessa, mutta silti sanojen runsaus ei auta tuomaan lukijaa lähemmäs kuunkukan pauloissa olevaa sutta.
Yksinkertaistettuna sarjakuvan juoni on seuraava: ihmiskunta on tosiaan hajoamispisteessään ja ahtaalle ajetut sudet ovat sukupuuton partaalla. Erämaasta tullut Kiba ei kuitenkaan ole luovuttanut, vaan susi etsii päättäväisesti ”kuunkukan tytärtä”, Chezaa. Kyseessä on jonkinlainen tytön hahmossa oleva kukka, joka tarujen mukaan on avain paratiisiin – paratiisi on kuitenkin vain susille mahdollista löytää. Valitettavasti kuitenkin myös ihmiset ja etenkin mystiset aateliset haluavat päästä paratiisiin, joten sudet joutuvat kulkemaan läpi eräänmaan etsiessään avaintaan paratiisiin. Sarjan pääpahiksen roolissa toimii silmälappua käyttävä Darcia-niminen aatelinen, jonka motiivit kuitenkin jäävät mangan lukijalle täysin pimentoon.
Periaatteessa juoni kuulostaa mielenkiintoiselta, mutta itselleni mangasta jäi hieman samantyyppinen jälkimaku kuin luin luettauani peruskoululaisen äidinkielen aine: eeppinen ja kunnianhimoinen, romaaniksi sopiva juoni on väen vängällä runnottu lyhyen novellin mittoihin. Lopputulos on epämääräinen ja silvotun oloinen. Animen katsoneille manga tarjoaa jotain uuttakin: kuten sanottua, animen täytejakson ja sivujuonet on riisuttu sarjakuvasta, mutta tilalle on kehitelty muutama oma sivujuonensa ja mangan loppuratkaisu on ainakin ulkoisesti varsin erilainen kuin animessa.
Juonellisia puutteita paikkaa omalta osaltaan taide, joka on yleisilmeeltään nättiä. Iidan kynänjälki ei ole mangan kentällä sieltä omaperäisimmästä päästä, mutta ilmavat hiukset ja Kiban kauniit kasvot antavat sen anteeksi. Hahmot ovat myös ulkonäöllisesti erittäin uskollisia animelle ja animeen tutustanut tunnistaa hahmot itsekseen. Erityisesti Tsumen mangaversio saa kiitosta tästä suunnasta: omiin pelkoihini lukeutui pelko siitä, että Tsumesta on tehty liian siloposkinen ja pikkupoikamaisen nätti. Onneksi näin ei ollut.
Suurin kuvitukseen liittyvä ongelma joka silmään sattuu, hieman valjujen ja vähäisiksi jäävien taustojen lisäksi, muodostavat päähenkilöt silloin, kuin he eivät ole ihmishahmoissaan: Iida ja tämän avustajatiimi eivät hallitse koiraeläimen anatomiaa sitten ollenkaan. Pahimpien ruutujen kohdalla suomalaisten koireläinsarjakuvien anatomiamokat eivät tunnu enää miltään. Iidalla on tapana piirtää ihmishahmoilleenkin varsinaisia kilometrikoipia, mutta susien kohdalla ylipitkät raajat näyttävät huomattavasti pahemmilta kuin ihmisillä.
Voinen kuitenkin suositella mangaa niille, jotka ovat kiinnostuneita ylipäätään lukemaan eläimistä kertovaa sarjakuvaa perinteisellä ”mangatyylisellä” kuvituksella. Kahden pokkarin pituinen sarjakuva ei ole suuri investointi ja löytyy myös ainakin pääkaupunkiseudun kirjastoista. Olen myös kuullut tästä mangasta paljon hyvää – omat odotukseni taisivat olla liian korkeat ja vaikka yritin, en pääse siihen mielentilaan että voisin arvioida sarjakuvan omana itsenäisenä teoksenaan, vaan vertaan sitä jatkuvasti animeen, mikä on sarjakuvan kannalta huono asia. Wolf’s Rain-animessa itseäni viehätti se melankolinen, maailmanlopun tunnelma sekä mielenkiintoiset hahmot – sarjakuvaversiossa hahmot puolestaan jäävät kaukaisiksi ja jäykiksi, eikä tunnelma pääse lähellekään animen harmaita, lumisia maisemia.
Loppuun vielä animen ending-biisi:
PUNAINEN PUKEE TEITÄ ja muita tarinoita
Genre: Romantiikka, tragedia
Suositusikäraja: Aikuiset
Tekijät: Lucie Durbiano
Pituus: 118 sivua
Formaatti: Kovakantinen, 246 x 176 mm albumi, painettu väreissä.
Saatavuus: WSOYn kustantaamaa teosta on saatavilla useista eri kirjakaupoista ja monista kirjastoista
”Pikku Punahilkka rakastuu suteen ja etana naista esittävään kivipatsaaseen. Isä tappaa tyttärensä rakastajan ja kani vaihtaa sievän neitokaisen merirosvojen vankina olevaan puputyttöystäväänsä. Villistä lännestä matkataan renessanssihoviin ja ökykekkereille, sydämestä toiseen…”
Luin ranskalaisen Lucie Durbianon Punainen pukee teitä -sarjakuvakokoelman ensimmäisen kerran jo vuonna 2009, jolloin kokoelman suomenkielinen versio ilmestyi. (Alkuperäinen, ranskankielinen versio Le rouge vous va si bien ilmestyi vuonna 2007.) Jo ensimmäisen lukukerran jälkeen tiesin, että tämä sarjakuva tulee pääsemään sarjakuvasuosikkieni joukkoon.
Punainen pukee teitä koostuu seitsemästä, keskenään ulkoisesti varsin erilaisesta tarinasta. Kaikkia tarinoita kuitenkin yhdistää kepeä, hieman lapsellinen piirustustyyli. Ei kuitenkaan kannata antaa ulkoasun hämätä, sillä kirkkaista väreistään ja ilmavasta jäljestään huolimatta, Punainen pukee teitä on selkeästi aikuisille suunnattu sarjakuva. (Durbiano tosin on työskennellyt myös lasten kirjojen kuvittajana, joten siksi sekaannus olisi ihan ymmärrettävää.) Jokainen kokoelman tarina käsittelee rakkautta, tavalla tai toisella ja vaikka tarinoiden puitteet ja hahmot vaihtelevat voimakkaasti, surullisen suloinen pohjavire säilyy samana tarinasta toiseen.
Teoksen avaa kirjan nimikkotarina, Punainen pukee teitä, jossa esiintyvät tutut satuhahmot Punahilkka ja Susi. Tässä versiossa Punahilkka on kuitenkin rakastunut Suteen, joka ei kuitenkaan tarjoa vastakaikua nuoren Punahilkan rakkaudelle. Nopeasti lukija huomaakin, että sadusta tutut hahmot ja ympäristö tarjoavat vain puitteet, kehyksen tarinalle; todellisuudessa aiheet joita käsitellään ovat paljon syvemmät ja universaalimmat. Kokoelmasta löytyy myös toinen ”satutarina”, Kani Kani, missä Alice rakastuu Kaniin ensisilmäyksellä, mutta nopeasti sarjakuva lätee elämään omaa elämäänsä, eikä noudata lopulta laisinkaan alkuperäisen Alicen tarinaa.
Vaikka jokaisessa tarinassa käsitellään rakkautta, on jokainen tarina erilainen, jolloin myös käsiteltävänä oleva rakkaus muuttaa muotoaan tarinasta tarinaan. Perinteisen romanttisen rakkauden lisäksi rakkaus näyttäytyy Durbianon sarjakuvissa pinnallisena ja kevyenä, karkeana, aistillisena, fyysisenä, jopa traagisena. Tarinoissa ovat läsnä myös kuolema ja seksuaalinen väkivalta, joskin raskaampia aiheita käsitellään niin hienovaraisesti, että lukijalta saattavat ne ensimmäisellä lukukerralla jäädä huomaamatta. Satuhahmojen lisäksi päähenkilöinä esiintyvät tavalliset ihmiset, taiteilijat, keskiajan linnan asukkaat – ja tarinassa Etanan murhe päähenkilön ominaisuudessa nähdään todellakin etana.
Romanttisena hölmönä Durbianon tarinat todellakin vetoavat allekirjoittaneeseen, mutta jottei tämä arvostelu menisi pelkiksi ylistyssanojen listaamiseksi, pitänee muutama negatiivisempikin juttu kirjoittaa. Kokoelmia lukiessa aina vähintään yksi tarina jättää kylmäksi; minun kohdallani tällä kertaa Etanan murhe oli pieni pettymys. Etanan murhe lienee jollain tapaa humoristiseksi kevennykseksi tarkoitettu lyhyt, vain kuuden äärimmäisen yksinkertaisen sivun mittainen tarina, mutta siitä huolimatta tuntuu, että nyt Durbiano alisuoritti ja reippaasti. Tarinassa etana rakastuu kiviseen naista esittävään patsaaseen – asetelma kuulostaa erityisen traagiselta, mutta toteutus on lähinnä koominen, eikä vakuuttanut ainakaan minua. Etanan katkerasta, kaipaavasta dialogista en saanut mitään irti, eikä sarjakuva herättänyt minussa oikein mitään ajatuksia tai tunteitakaan.
Toisin on esimerkiksi Villi Länsi-tarinan laita. Itseasiassa päätin kirjoittaa tämän arvostelun, kun tajusin eräänä iltana suihkussa ollessani mietiskelevän jälleen tarinan hahmojen kohtaloita – vaikka viime lukukerrasta oli päässyt vierähtämään ainakin puolivuotta. Itse arvostan jos tarina, oli se sitten elokuvan, runon, sarjakuvan ta proosan muodossa, onnistuu herättämään minussa kysymyksiä ja ajatuksia, jotka palaavat kummittelemaan vielä vuosia lukukerran jälkeen. Villissä Lännessä käsittellään varsin raskaita teemoja; pettämistä, jätetyksi tulemista, väkivaltaa. Muihin tarinoihin verrattuna hahmot muodostuvat päälle parinkymmenen sivun aikana yllättävän syviksi (tosin kovin suurta hahmokehitystä ei voi omasta mielestäni odottaa näin lyhyiltä tarinoilta). Tässä tarinassa napsahtaa kaikki paikalleen ja vaikka olen lukenut Villin Lännen useammin kuin minkään muun kokoelman sarjakuvan, ei se siltikään ole menettänyt loistoaan.
Pakko kuitenkin myöntää, että vaikka Punainen pukee teitä kuuluu omiin suosikkisarjakuviini, en uskalla suositella sitä kaikille sarjakuvan ystäville. Itselleni Lucie Durbianon kädenjälki ja etenkin tämä kokoelma edustaa aikalailla kaikkea sitä, mitä tulee mieleen sanaparista ~ranskalaishenkinen taidesarjakuva~ ja jos suhtautuu jo noihin kahteen sanaan peräkkäin aseteltuna negatiivisesti, kannattaa ehkä jätttää tämä teos välistä. Moni romanttisia tarinoita kaihtavakin varmaan jättä sarjakuvan välistä – mikä on sinänsä sääli, Durbianon tarinat kun eivät lapsekkaasta ulkoasustaan huolimatta ole kovin sokerisia. Itseasiassa kokoelman lukemisesta jää hieman surullinen olo, harva kirjan tarina kun loppuu erityisen onnellisesti.
Ranskan uuden aallon taiteilijoihin lukeutuva Lucie Durbiano on syntynty vuonna 1969 ja ranskalainen sarjakuvataiteilija on opiskellut taidetta Nizzassa ja Strasbourgissa. Punainen pukee teitä on Durbianon järjestyksessä neljäs sarjakuva-albumi, mutta naisen aiempia teoksia ei ole julkaistu. Tänä vuonna WSOY tosin suomensi Durbianon vuodelta 2008 olevan albumin Aarre.
Viimeisimmät kommentit