Ranska

Huuda Huudan kevät

Huuda Huudan kevääseen kuuluu neljä käännösteosta ja katsaus suomalaisen sarjakuvan arkirealismiin englanninkielisen Finnish Comics Annual 2012-antologian muodossa. Vuoden 2012 Finnish Comics Annualin on toimittanut Reija Sann ja tekijöinä uudessa antologiassa nähdään Terhi Ekebom, Grönroos & Rantio, Matti Hagelberg, Pauli Kallio, Tarmo Koivisto, Mika Lietzen, Petteri Tikkanen, Tiitu Takalo, Katja Tukiainen ja Riitta Uusitalo. Ensimmäinen Finnish Comics Annual julkaistiin vuonna 2011 ja vuotuisen julkaisun tarkoituksena on esitellä kiinnostavaa suomalaista sarjakuvaa niin Suomessa kuin ulkomaillakin.

Käännössarjakuvia Huuda Huudan keväässä edustavat kanadalaisen Chester Brownin omaelämänkerrallinen “En koskaan pitänyt sinusta”, ranskalaisten Ruppertin ja Mulot’n “Herrasmiessafari”, yhdysvaltalaisen Daniel Clovesin lyhytteos “Gynekologiaa” sekä toisen yhdysvaltaisen sarjakuvataiteilijan, Aaron $hungan “Vacuum Horror – Kosminen puhdistus”.

Finnish Comics Annual 2012 julkaistaan 15.3, muiden teosten julkaisupäivien ollessa vasta huhtikuussa. Huuda Huudan kevän uutuudet ovat kuitenkin jo ennakkotilattavissa kustantamon omasta nettikaupasta.

(Kvaak.fi)

Vuoden 2011 viimeinen lahjavinkki

Yong-Deuk Kwon, "Yölinja"

Oliko joulupukki unohtanut pakata sarjakuvia konttiinsa ennen kuin lähti korvatunturilta? Vai unohditko itse että elämänsä tärkeimmälle henkilöllekin pitää ostaa lahjoja – eli itselleen?

Onneksi Huuda Huudalla on koko joulukuun ajan, eli vielä joulun jälkeenkin voimassa tarjous jolla kaikki kirjat lähtevät kustantamon nettikaupasta -20% hinnalla! Kaiken lisäksi tilaukset lähetetään kotiin ilman postikuluja, joten jos joululahjarahat kuumottavat jo nyt taskussa, ovat Huuda Huudan sarjakuvat mainio sijoituskohde.

Huuda Huuda-kustantamo syntyi tarpeesta julkaista suomeksi laadukasta, graadista kirjallisuutta vuonna 2006 Jelle Hugaertsin ja Tommi Musturin keskustelujen pohjalta, ketkä näkivät Suomen käännössarjakuvan alennustilan kaipaavan kipeästi kustantamoa, joka uskoisi todella sarjakuvaan ilmaisukeinona, sekä tekijöihinsä ja sarjakuviinsa. Elinaikanaan Huuda Huuda on kustantanut kokonaisten albumien lisäksi myös pienempiä pamfletteja sekä erilaisia antologioita – esimerkiksi tänä vuonna ilmestynyt Finnish Comics Annual 2011 on Huuda Huudan kustantama. Helsingin Sanomien Nyt-liitteestä tutuksi tulleista, Jyrki Nissisen tekemistä Auttajahai-stripeistä koostuva kokoelmakin on Huuda Huudan kustantama. Muita suomalaisten tekijöiden tekemiä Huuda Huudan kustantamia teoksia ovat mm. Olli Hietalan “Lihan himo”-pamfletti, sekä Tommi Musturin “Samuelin matka”, joka on ennen kaikkea graafisesti ihastuttava, sanaton sarjakuvateos.

Tommi Musturi, "Samuelin matkassa"

Suomalaisen sarjakuvan lisäksi Huuda Huuda on myös julkaissut paljon käännössarjakuvaa, kuten kustantamoa perustettaessa oli tarkoituskin. Jo vuonna 2009 ilmestyi ranskalaisen sarjakuvatekijän Joann Sfarin albumi “Pascin”. Meillä Suomessakin Joann Sfar on jo kohtuullisen tunnettu, kiitos Egmontin julkaiseman “Rabbin katti”-jatkosarjan sekä Arktisen Banaanin julkaiseman “Pikku Vampyyrin”. Vuonna 2009 ilmestyi myös WSOYn kustantamana Sfarin sarjakuvasovitus Antoine de Saint-Exupéryn klassikosta “Pikku Prinssi”.

Enemmistö Huuda Huudan kustantamasta käännössarjakuvasta on kuitenkin hieman tuntemattomampien tekijöiden tuottamaa, joista esimerkkeinä voisi mainita Rui Tenreiron, Mozambikista lähtöisin olevan tekijän Norjassa piirtämän “Metsän pidot”-albumin, yhdysvaltalaisen Jeffrey Brownin herkkä, vuoden kestäneestä kaukosuhteesta kertova “Haparointia”-albumi sekä pamfletit ”Yölinja” (Yong-Deuk Kwon, Korea), “Sisyfos” (Anders Nilsen, Yhdysvallat), “Bar Miki” (Michelangelo Setola, Italia) sekä “Ei Muistikuvaa” (Bendik Kaltenborn, Norja).

Jeffrey Brown, "Haparointia"

Jos siis joululahjarumban jäljiltä tai sen seurauksena taskusta löytyy ylimääräisiä euroja, kannatanee tarttua Huuda Huudan tarjoukseen vielä kun tämän vuoden puolella elellään!

Tarinoita rakkaudesta

PUNAINEN PUKEE TEITÄ ja muita tarinoita

Genre: Romantiikka, tragedia
Suositusikäraja: Aikuiset
Tekijät: Lucie Durbiano
Pituus: 118 sivua
Formaatti: Kovakantinen, 246 x 176 mm albumi, painettu väreissä.
Saatavuus: WSOYn kustantaamaa teosta on saatavilla useista eri kirjakaupoista ja monista kirjastoista

★ ★ ★ ★ ★

”Pikku Punahilkka rakastuu suteen ja etana naista esittävään kivipatsaaseen. Isä tappaa tyttärensä rakastajan ja kani vaihtaa sievän neitokaisen merirosvojen vankina olevaan puputyttöystäväänsä. Villistä lännestä matkataan renessanssihoviin ja ökykekkereille, sydämestä toiseen…”

Luin ranskalaisen Lucie Durbianon Punainen pukee teitä -sarjakuvakokoelman ensimmäisen kerran jo vuonna 2009, jolloin kokoelman suomenkielinen versio ilmestyi. (Alkuperäinen, ranskankielinen versio Le rouge vous va si bien ilmestyi vuonna 2007.) Jo ensimmäisen lukukerran jälkeen tiesin, että tämä sarjakuva tulee pääsemään sarjakuvasuosikkieni joukkoon.

Punainen pukee teitä koostuu seitsemästä, keskenään ulkoisesti varsin erilaisesta tarinasta. Kaikkia tarinoita kuitenkin yhdistää kepeä, hieman lapsellinen piirustustyyli. Ei kuitenkaan kannata antaa ulkoasun hämätä, sillä kirkkaista väreistään ja ilmavasta jäljestään huolimatta, Punainen pukee teitä on selkeästi aikuisille suunnattu sarjakuva. (Durbiano tosin on työskennellyt myös lasten kirjojen kuvittajana, joten siksi sekaannus olisi ihan ymmärrettävää.) Jokainen kokoelman tarina käsittelee rakkautta, tavalla tai toisella ja vaikka tarinoiden puitteet ja hahmot vaihtelevat voimakkaasti, surullisen suloinen pohjavire säilyy samana tarinasta toiseen.

Teoksen avaa kirjan nimikkotarina, Punainen pukee teitä, jossa esiintyvät tutut satuhahmot Punahilkka ja Susi. Tässä versiossa Punahilkka on kuitenkin rakastunut Suteen, joka ei kuitenkaan tarjoa vastakaikua nuoren Punahilkan rakkaudelle. Nopeasti lukija huomaakin, että sadusta tutut hahmot ja ympäristö tarjoavat vain puitteet, kehyksen tarinalle; todellisuudessa aiheet joita käsitellään ovat paljon syvemmät ja universaalimmat. Kokoelmasta löytyy myös toinen ”satutarina”, Kani Kani, missä Alice rakastuu Kaniin ensisilmäyksellä, mutta nopeasti sarjakuva lätee elämään omaa elämäänsä, eikä noudata lopulta laisinkaan alkuperäisen Alicen tarinaa.

Vaikka jokaisessa tarinassa käsitellään rakkautta, on jokainen tarina erilainen, jolloin myös käsiteltävänä oleva rakkaus muuttaa muotoaan tarinasta tarinaan. Perinteisen romanttisen rakkauden lisäksi rakkaus näyttäytyy Durbianon sarjakuvissa pinnallisena ja kevyenä, karkeana, aistillisena, fyysisenä, jopa traagisena. Tarinoissa ovat läsnä myös kuolema ja seksuaalinen väkivalta, joskin raskaampia aiheita käsitellään niin hienovaraisesti, että lukijalta saattavat ne ensimmäisellä lukukerralla jäädä huomaamatta. Satuhahmojen lisäksi päähenkilöinä esiintyvät tavalliset ihmiset, taiteilijat, keskiajan linnan asukkaat – ja tarinassa Etanan murhe päähenkilön ominaisuudessa nähdään todellakin etana.

Romanttisena hölmönä Durbianon tarinat todellakin vetoavat allekirjoittaneeseen, mutta jottei tämä arvostelu menisi pelkiksi ylistyssanojen listaamiseksi, pitänee muutama negatiivisempikin juttu kirjoittaa. Kokoelmia lukiessa aina vähintään yksi tarina jättää kylmäksi; minun kohdallani tällä kertaa Etanan murhe oli pieni pettymys. Etanan murhe lienee jollain tapaa humoristiseksi kevennykseksi tarkoitettu lyhyt, vain kuuden äärimmäisen yksinkertaisen sivun mittainen tarina, mutta siitä huolimatta tuntuu, että nyt Durbiano alisuoritti ja reippaasti. Tarinassa etana rakastuu kiviseen naista esittävään patsaaseen – asetelma kuulostaa erityisen traagiselta, mutta toteutus on lähinnä koominen, eikä vakuuttanut ainakaan minua. Etanan katkerasta, kaipaavasta dialogista en saanut mitään irti, eikä sarjakuva herättänyt minussa oikein mitään ajatuksia tai tunteitakaan.

Toisin on esimerkiksi Villi Länsi-tarinan laita. Itseasiassa päätin kirjoittaa tämän arvostelun, kun tajusin eräänä iltana suihkussa ollessani mietiskelevän jälleen tarinan hahmojen kohtaloita – vaikka viime lukukerrasta oli päässyt vierähtämään ainakin puolivuotta. Itse arvostan jos tarina, oli se sitten elokuvan, runon, sarjakuvan ta proosan muodossa, onnistuu herättämään minussa kysymyksiä ja ajatuksia, jotka palaavat kummittelemaan vielä vuosia lukukerran jälkeen. Villissä Lännessä käsittellään varsin raskaita teemoja; pettämistä, jätetyksi tulemista, väkivaltaa. Muihin tarinoihin verrattuna hahmot muodostuvat päälle parinkymmenen sivun aikana yllättävän syviksi (tosin kovin suurta hahmokehitystä ei voi omasta mielestäni odottaa näin lyhyiltä tarinoilta). Tässä tarinassa napsahtaa kaikki paikalleen ja vaikka olen lukenut Villin Lännen useammin kuin minkään muun kokoelman sarjakuvan, ei se siltikään ole menettänyt loistoaan.

Pakko kuitenkin myöntää, että vaikka Punainen pukee teitä kuuluu omiin suosikkisarjakuviini, en uskalla suositella sitä kaikille sarjakuvan ystäville. Itselleni Lucie Durbianon kädenjälki ja etenkin tämä kokoelma edustaa aikalailla kaikkea sitä, mitä tulee mieleen sanaparista ~ranskalaishenkinen taidesarjakuva~ ja jos suhtautuu jo noihin kahteen sanaan peräkkäin aseteltuna negatiivisesti, kannattaa ehkä jätttää tämä teos välistä. Moni romanttisia tarinoita kaihtavakin varmaan jättä sarjakuvan välistä – mikä on sinänsä sääli, Durbianon tarinat kun eivät lapsekkaasta ulkoasustaan huolimatta ole kovin sokerisia. Itseasiassa kokoelman lukemisesta jää hieman surullinen olo, harva kirjan tarina kun loppuu erityisen onnellisesti.

Ranskan uuden aallon taiteilijoihin lukeutuva Lucie Durbiano on syntynty vuonna 1969 ja ranskalainen sarjakuvataiteilija on opiskellut taidetta Nizzassa ja Strasbourgissa. Punainen pukee teitä on Durbianon järjestyksessä neljäs sarjakuva-albumi, mutta naisen aiempia teoksia ei ole julkaistu. Tänä vuonna WSOY tosin suomensi Durbianon vuodelta 2008 olevan albumin Aarre.

Ja blues soi

BLACKSAD 4: HILJAINEN HELVETTI

Genre: Dekkari
Suositusikäraja: -
Tekijät: Juan Díaz Canales (käsikirjoitus), Juanjo Guarnido (kuvitus)
Pituus: 64 sivua
Formaatti: Kovakantinen , 240 x 315 mm albumi, painettu väreissä.
Saatavuus: Albumi pitäisi löytyä ainakin Helsingin kirjastoista, sekä useista eri kirjakaupoista

★ ★ ★ ★ ★

”Sartren mukaan helvetti on toiset ihmiset. Hieno lause sinänsä, mutta heijastanee enemmän mielentilaa kuin yleispätevää totuutta. Myönnän toki, että toiset kykenevät tekemään elämästämme täyttä helvettiä, mutta he voivat myös johdattaa meidät paratiisiin. Minulle helvetti on yhtä kuin tyhjyys, paikka vailla ystäviä, vailla musiikkia, vailla mielikuvitusta virkistäviä sanoja, vailla mieltä kiihdyttävää kauneutta…”

Blacksad-albumien sarja saa jälleen jatkoa. Hiljainen helvetti, alkuperäisnimeltään L’Enfer, le silence on julkaistu Ranskassa vuonna 2010 ja jo samana vuonna teos on suomennettu. Ilmeisesti tämä kaksimetrinen, musta kissaetsivät nauttii tasaista suosiota täällä Suomessakin, kun albumin kääntämisessä ei ole turhaa aikailtu. Eikä ihmekkään, karismaattisen kissan seikkailuja seuraavat oman kokemukseni mukaan niin teinit kuin vanhemmatkin sarjakuvaharrastajat ja Guarnidon henkeäsalpaavan taidokas kuvitus on välillä saanut antamaan anteeksi Canalesin hieman ontuvalle kirjoitukselle.

Itse olen varsin kriittininen dekkareiden lukija – lukijan yllättäminen ja mielenkiinnon ylläpitäminen on vaikeaa pelkkien sanojen välillä ja itse olenkin kokenut parhaat ”dekkarielämykseni” elokuvien ja tv-sarjojen parissa, en niinkään kirjallisuuden klassikoiden parissa. Dekkareilla on haitallinen tapa toistaa jatkuvasti tuttua ja turvallista kaavaa, mikä sinänsä toimii, mutta yleensä osoittautuu äärimmäisen tylsäksi.

Blacksad-sarjakuvathan ovat dekkareita sarjakuvan muodossa. Ensimmäinen ja kolmas albumi (Kissa varjoisilta kaduilta ja Punainen sielu) eivät vakuuttaneet minua muuten kuin Guarnidon kuvitusten puolesta. Ensimmäinen albumi toisti kiitettävästi miltei kaikki dekkarikirjallisuuden kliseet, eikä tuonut mukana erityisesti mitään omaa. Kolmas albumi puolestaan oli omasta mielestäni ennen kaikkea sekava ja pirstaileinen kokonaisuus, eikä tarina lähtenyt missään vaiheessa niin sanotusti ”lentoon” vaan junnasi paikallaan. Kolmas albumi olikin hienoinen pettymys, sillä aiemmin ilmestynyt Valkoinen valtakunta oli saanut minut uskomaan Blacksadiin sarjakuvana uudella tavalla.

Arvostelun kirjoittaja on mahdollisesti hieman ihastunut tähän näätätoimittajaan...

Onneksi neljäs albumi ei ole samanlainen pettymys kuin kolmas albumi oli. Tällä kertaa John Blacksad matkustaa toimittajaystävänsä Weeklyn kanssa New Orleansiin ja tarinan keskiössä ovat blues-musiikki sekä huumeiden ankea maailma. Heti ensimmäiseksi albumia selatessa pistää merkille sivujen kirkkaat, loisteliaat värit; aiemmissa albumeissa värimaailma on ollut varsin ankea ja käytetyimmät värit ovat olleet harmaan ja ruskean eri sävyjä. Tämä onkin taas merkki Guarnidon taidoista – kaikki sarjakuvapiirtäjät eivät ymmärrä värien merkitystä tunnelmanluojina.

Sarjakuvaa lukiessa ei uskoisi että Guarnido ei ole piirtänyt pitkiä sarjakuvatarinoita ennen Blacksadeja. Mies on tehnyt aiemmin työskennellyt muun muassa Disneylle animaattorina ja layoutien piirtäjänä. Animaatioelokuvien maailmasta Guarnidon tyyliin onkin tarttunut hänen tapansa ”liikuttaa kameraa” ja Guarnidon kuvitukset tukevatkin erinomaisesti Canalesin tekstiä. Hän ei pelkää käyttää erikoisikaan kuvakulmia ja yleisilmeeltään kaikki sivut ovat ilmavia, mielenkiintoisia ja eheitä kokonaisuuksia. Hiljaisessa helvetissä Guarnido on myös uskaltanut revitellä hieman enemmän kuin aiemmissa, tai siltä ainakin tuntuu; paikoitellen lineart on jätetty miltei luonnosmaiseksi.
Jotain kertoo kai sekin, että allekirjoittanut voisi kehystää albumin jokaisen sivun seinälleen.

Väriloistoa Guarnidon tyyliin.

Käsikirjoitukseltaan Hiljainen helvetti on myöskin kelvollinen. Kuten todettu on, Blacksad on pohjimmiltaan varsin tyypillinen dekkari, eikä Canales ole yrittänyt lähteä tekemään mitään uutta ja ihmeellistä sillä saralla. Tarina on siis turvallista keskiluokkaa, mutta se ei tarkoita, etteikö sitä olisi kirjoitettu hyvin. Canalesin kirjoittamat hahmot ovat mielenkiintoisia ja tuskin kukaan haluaa kiistää John Blacksadin karismaattisuutta. Olin myös itse iloinen kun huomasin heti ensimmäisillä sivuilla Weeklyn näyttelevän varsin isoa osaa tässä albumissa! Vaikka Week onkin varsin tyypillinen sidekick, tuo Weeklyn humoristinnen, rempseän poikamainen hahmo myös Blacksadiin uutta eloa ja itse ainakin nautin siitä, kun kirjoittaja (ja kuvittaja) uskaltavat olla hieman humoristisia kaiken synkkyyden keskellä. Blacksad itse kun on varsin vakava ja synkkiin, pään sisäisiin monologeihin taipuva kissa, niin Weekly tuo hahmoon mukavasti uutta särmää.

Canales onnistuu myös yllättämään lukijansa tekstillään, mikä on omasta mielestäni aina mukavaa jännäriä lukiessa. Tarinan loppuratkaisua ei ensi istumalta arvaa ja lukija nielee mukisematta kirjoittajan ja kuvittajan tarjoamat väärät johtolangat. Tästäkin voi päätellä, että Guarnidon ja Canalesin yhteistyö vaikuttaisi olevan miltei saumatonta, niin yhteen sopivia kuvitukset ja teksti ovat! Loppuun on jätetty myös mielenkiintoinen cliff hanger, samaan tapaan kuin joissain elokuvissa lopputekstien jälkeen näytetään vielä lyhyt kohtaus, missä viitataan tulevaan jatko-osaan. Ainakin itse nielaisin koulun välittömästi ja jään innolla odottamaan, mitä seuraava albumi tuo tullessaan – ja toivon hartaasti, ettei seuraava albumi ole pettymys, vaan samanlainen lukunautinto kuin Hiljainen helvetti ja Valkoinen valtakunta. Ehkä seuraavassa osassa tutustummekin vielä syvemmin Blacksadiin hahmona? Se jää nähtäväksi.