Pauli Kallio

Huuda Huudan kevät

Huuda Huudan kevääseen kuuluu neljä käännösteosta ja katsaus suomalaisen sarjakuvan arkirealismiin englanninkielisen Finnish Comics Annual 2012-antologian muodossa. Vuoden 2012 Finnish Comics Annualin on toimittanut Reija Sann ja tekijöinä uudessa antologiassa nähdään Terhi Ekebom, Grönroos & Rantio, Matti Hagelberg, Pauli Kallio, Tarmo Koivisto, Mika Lietzen, Petteri Tikkanen, Tiitu Takalo, Katja Tukiainen ja Riitta Uusitalo. Ensimmäinen Finnish Comics Annual julkaistiin vuonna 2011 ja vuotuisen julkaisun tarkoituksena on esitellä kiinnostavaa suomalaista sarjakuvaa niin Suomessa kuin ulkomaillakin.

Käännössarjakuvia Huuda Huudan keväässä edustavat kanadalaisen Chester Brownin omaelämänkerrallinen “En koskaan pitänyt sinusta”, ranskalaisten Ruppertin ja Mulot’n “Herrasmiessafari”, yhdysvaltalaisen Daniel Clovesin lyhytteos “Gynekologiaa” sekä toisen yhdysvaltaisen sarjakuvataiteilijan, Aaron $hungan “Vacuum Horror – Kosminen puhdistus”.

Finnish Comics Annual 2012 julkaistaan 15.3, muiden teosten julkaisupäivien ollessa vasta huhtikuussa. Huuda Huudan kevän uutuudet ovat kuitenkin jo ennakkotilattavissa kustantamon omasta nettikaupasta.

(Kvaak.fi)

Suomen Manchester

OTTOPOIKIA JA TYÖLÄISTYTTÖJÄ – Yhdeksän tarinaa Tampereelta

Genre: Historia
Suositusikäraja: -
Tekijät: Pauli Kallio, Tiitu Takalo
Pituus: 64 sivua
Formaatti: Pehmeäkantinen, 220×304 mm albumi
Saatavuus: Ainakin sarjakuviin erikoistuneiden nettikauppojen valikoimista sekä Helsinki-Vantaa-Espoon kirjastoista löytyy.

★ ★ ★ ☆ ☆

”Pauli Kallion ja Tiitu Takalon sarjakuvateos kertoo yhdeksän kiehtovaa tarinaa ihmisistä historian virrassa. Samalla se kuvittaa Tampereen kehitystä kylästä kaupungiksi.

Rautakauden ottopoika, teollisen vallankumouksen aikainen työläistyttö ja muut historialliset hahmot vievät lukijan kuviteelliselle matkalle yli 230-vuotiaan Tammerkosken kaupungin historiaan. Ihmisten ilot ja surut ovat olleet läpi vuosisatojen samantapaisia,mutta kaupunki ja ympäröivä yhteiskunta muuttuvat alinomaa. Sarjakuvanovellien välähdykset elämän pienistä tapahtumista herättävät historian henkiin uudella tavalla.”

Olen aina pitänyt Tiitu Takalon kädenjäljestä. Hänen tyylinsä on samanaikaisesti yksinkertainen ja tyylitelty, mutta toisaalta huiman ilmeikäs. Niinpä kun kirjastossa huomasn turkoosikantisen ”Ottopoikia ja työläistyttöjä – Yhdeksän tarinaa Tampereelta”-sarjakuvan kirjaston sarjakuvaostastolla, lähdin lainausautomaatin kautta kotiin sen enempiä ajattelematta.

”Ottopoikia ja työläistyttöjä – Yhdeksän tarinaa Tampereelta” on Tiitu Takalon ja käsikirjoittaja Pauli Kallion yhteistyöhanke, joka lähti liikkeelle Tampereen 230-vuotisjuhlavuonna 2009, kun museokeskus Vapriikki tilasi nimekkäiltä sarjakuvantekijöiltä sarjakuvia yhdeksästä tamperelaisesta perheestä Tammerkoski-näyttelyä varten. Alunperin sarjakuvat olivat vain yhden sivun mittaisia ja niiden ohessa oli kirjoitettuna tekstinä infoa sarjakuvan käsittelemästä aikakaudesta. Tekijät, Vapriikki mukaanlukien päättivät kuitenkin jatkaa yhteistyötä sarjakuva-albumiksi asti. Itse albumi ilmestyi viime vuonna 2011 eli sopivasti juhlistamaan osaltaan suomalaisen sarjakuvan 100-vuotisjuhlaa.

Historian harrastajatkin voivat huokaista helpotuksesta, sillä albumin 9 sarjakuvanovellia ovat todellakin historiallisesti korrekteja. Vaikka perheet ovat kuvitteelliset, pohjautuvat ne arkelogian ja historiatieteen tarjoamaan tietoon. Sarjakuvien hahmot vaatteineen ja nimineen, sekä miljöö noin yleisesti onkin suunniteltu yhdessä Vapriikin työryhmän kanssa.

Itse harrastan sarjakuvien lisäksi intohimoisesti historiaa, joten Kallion ja Takalon sarjakuva kiinnosti minua aiheensakin puolesta paljon. Tampereen historia, kuten sanottu, pitkä ja 230 vuoteen mahtuu paljon kiinnostavia tapahtumia ja aikoja. Kallion ja Takalon sarjakuva-albumiin käsiteltäviksi aikaukausiksi ovat valikoituneet rautakauden loppu eli 1100-luku, 1800-luvun alku, teollistumisen aika eli 1850-luku, 1890-luku, 1910-luku, sodan aikaiset vuodet 1939-1940, vuosi 1969, laman aika eli 1990-luvun alku, sekä viimeisenä nykyaika, 2000-luku.

Jokaisesta ajanjaksosta on tehty 4 sivun mittainen lyhyt novelli ja ennen jokaista sarjakuvaa on yhden sivun mittainen infoteksti aikakaudesta. Kun kustantajana toimii museokeskus, on ymmärrettävää että sarjakuvasta halutaan jollain tapaa opetuksellinen, mutta minusta nuo sivun mittaiset tekstit kustakin aikakaudesta ovat suorastaan turhia ja tekevät albumista jotenkin koulukirjamaisen. Toisaalta tekstit ovat mielenkiintoisia, varsinkin jos ei ole aiemmin tutustunut Suomen ensimmäisen tehdaskaupungin historiaan, mutta lopputulos on omasta mielestäni kuitenkin tökerö ja hieman lapsellinen.

Sivun mittaisten infotekstien lisäksi novellissa esiintyvät perheet on lyhyesti esitelty ennen novellia, mikä on kanssa mielestäni hieman kyseenalainen ratkaisu. Itse näkisin että toimivampi ratkaisu olisi pidentää itse sarjakuvanovelleja ja limittää jotenkin tiedot osaksi sarjakuvaa, sillä nyt erilliset infosivut rikkovat sarjakuvan lukukokemuksen kokonaan. Lukijalle ei nyt tule sellainen olo että hän lukee sarjakuva-albumia, vaan mieli palaa tosiaan takaisin sinne ala-asteen penkille, mikä on sääli. Takalon kynänjälki ja tapa kertoa sarjakuvaa on kuitenkin miellyttävää lukea ja Pauli Kalliokin on yksi kotimaisen sarjakuvan isoimmista nimistä, ja hän kirjoittaa hyvää dialogia. Historiallisen sarjakuvan ei ole pakko muistuttaa koulukirjaa, vaan sarjakuva voi olla sivistävä, ihan vain omana itsenään. Sarjakuvana.

Neljään sivuun on vaikea mahduttaa kunnon tarinaa ja niinpä osa novelleista on hieman yksitoikkoisia. Esimerkiksi vuotta 1969 kuvaava sarjakuva on aika heikko esitys, eikä herättänyt ainakaan minussa mitään suuria tunteita. Mutta mahtuu sekaan muutama mainiokin pätkä: esimerkiksi 1890-lukua kuvaava sarjakuva on oivallinen ja sai hymyn huulille. Kyseisessä novellissa käsitellään pintapuolisesti naisten ja miesten tasa-arvoa kun kauppiaan nuori tytär, Anna ihmettelee miksei hän pääse veljensä tavoin teollisuuskouluun. Saman tyyppistä, eri aikakausiin liittyvien ongelmien esille tuomista olisin toivonut muissakin pätkässä: selvästi yritystä löytyy, mutta selkeästi novellit olisivat vaatineet enemmän sivutilaa.

Outoa on myös se, ettei mikään sarjakuvista käsittele vuoden 1918 tapahtumia. Tampereella käytiin kuitenkin monta merkittävää taistelua ja kaupungilla oli muutenkin erittäin keskeinen, strateginen asema. Luultavasti päätös jättää vuoden 1918 tapahtumat käsittelemättä on ollut tietoinen ja ehkä Vapriikki on pelännyt ottaa suoranaisesti kantaa sisällissodan tapahtumiin. Kuitenkin sarjakuvassa selkeästi otetaan kantaa naisten ja työläisten oikeuksiin, mikä herättää kummeksuntaa. Vuoden 1918 tapahtumista on kulunut kohta kuitenkin 100 vuotta, mutta ilmeisesti niitä ei voida edelleenkään käsitellä. Noh, ehkä näemme sisällissotaa käsittelevän sarjakuvanovellin kun juhlitaan Tampereen 250-vuotisjuhlavuotta…

Itsessään novellit ovat kuitenkin ihan mukiinmeneviä ja kuten sanottua, joukkoon mahtuu muutama helmikin. Itse nautin paljon Takalon piirustusjäljestä ja hänen eläväisistä hahmoista, joiden elävyyttä ei vähennä edes se, että sarjakuvat on sävytetty harmaasävyillä laveeraten. Päin vastoin, Takalo hallitsee erinomaisesti harmaasävyjen käyttämisen ja erityisesti valkoista on käytetty kekseliäästi. Valitettavasti sarjakuvista kuitenkin selkeästi näkee myös sen, että Takalo on omimmillaan nimenomaan piirtäessään ilmeikkäitä hahmoja: ensimmäisessä, rautakauden loppupuolelle sijoittuvassa novellissa on lyhyt metsästyskohtaus, minkä kuvittamisessa Takalo ei onnistu mitenkään erinomaisesti. Yllättävää on myös se, että novellien mieshahmot muistuttavat toisiaan yllättävän paljon. Naishahmot tuntuvat olevan Takalolla huomattavasti paremmin hanskassa.

Loppujen lopuksi ”Ottopoikia ja työläistyttöjä – Yhdeksän tarinaa Tampereelta” voi kuitenkin hyvillä mielin suositella luettavaksi. Tampereen tai yleisesti Suomen historiaan perehtyneille se ei ehkä tuo mitään uutta tietoa, mutta jos peruskoulun historiantunneilla tuli opiskelun sijasta nukuttua, on sarjakuva-albumi nopea ja kevyt tapa paikkailla aukkoja yleissivistyksessään. Takalon ja Kallion novellit ovat kuitenkin helppolukuisia ja ulkoisestikin helposti lähestyttäviä.

Pääkaupunkiseutulaiset voivat myöskin tutustua sarjakuvan originaaleihin Sarjakuvakeskuksella, missä Takalon ja Kallion näyttely, joka kantaa samaa nimeä kuin itse albumikin, on nähtävillä 2.3.2012 asti. Sarjakuva on myös tämän vuoden Sarjakuva-Finlandia-ehdokas.

Kevään 2012 sarjakuvat: Like

Eilen kerroimme millaisia sarjakuvia WSOY:lta on luvassa ensi keväänä, tänään vuorossa on Like Kustannus.

Liken kevätkatalogista löytyy sarjakuvaa vain kolmen kirjan verran, mutta ottaen huomioon Liken koko  verrattuna viime postauksessa käsiteltyyn WSOY:hyn, on sarjakuvat edustettu ihan hyvin. Kaiken lisäksi Liken kolmesta uutuudesta vain yksi sarjakuva on tuontikamaa.

Käännössarjakuvaa Liken katalogissa edustaa Craig Thompsonin (s. 1975) Habibi, joka on keikkunut muun muassa Yhdysvaltojen myyntilistojen kärjessä. Aiemmin vuonna 2005 Thompsonin omaelämänkerrallinen sarjakuva The Blankets (jota ei ole valitettavasti vielä suomennettu) valittiin parhaaksi koskaan tehdyksi sarjakuvaksi Times-lehden toimesta – myös Pulitzer-palkittu sarjakuvapiirtäjä Art Spiegelman on kuulemma lähettänyt Thompsonille kirjeen, jossa hän ylistää The Blankets-teosta. 36-vuotias sarjakuvapiirtäjä on myös voittanut lukuisia eri sarjakuva-alan palkintoja. Kummallista ettei kukaan muu kustantamo ole vielä tarttunut Thompsonin tuotantoon Suomessa, mutta onneksi Like tekee nyt poikkeuksen!

Suomalaista sarjakuvaa edustavat puolestaan Paula Norosen & Annukka Leppäsen humoristinen Pirjo ja Kaveri II (joka on jatkoa viime vuonna ilmestyneelle Pirjo ja Kaveri-albumille) sekä Pentti Otsamon Kahvitauko. Otsamo (s.1967) voitti Suomen sarjakuvaseuran myöntämän Puupäähatun jo uransa alkuvaiheissa, ja myöhemmin hän on tullut tunnetuksi mm. Pauli Kallion kanssa tekemästään FC Palloseura-sarjakuvasta. Otsamon tuotantoa on julkaistu myös ulkomailla, varmuudella ainakin saksaksi, ruotsiksi, ranskaksi ja englanniksi.