★ ★ ✩ ✩ ✩

”Maa kuihtuu ja järjestynyt yhteiskuntarakenne on

hajonnut. Jäljelle jääneet ihmiskunnan rippeet sinnittelevät usein kyseenalasta turvaa tarjoavissa kaupungeissa, joiden pimeillä kujilla kuiskitaan salaperäisestä paratiisista, jonka vain sudet saattavat löytää. Mutta sudet ovat oppineet pysymään piilossa ihmisiltä muuttumalla ulkoisesti ihmisiksi.”

Punaisen jättiläisen julkaisema ja Antti Kokkosen suomentama Wolf’s Rain on siitä poikkeuksellinen manga, että se on tehty vasta animen (tv-animaation) jälkeen. Keiko Nobumoton käsikiroittama ja Toshitsugu Iidan kuvittama manga perustuu nimittäin animestudio BONESin samaan nimiseen animeen vuodelta 2003. Suomessa viime keväänä julkaistu, kahden pokkarin mittainen manga ilmestyi alunperin Japanissa heinäkuusta 2003 helmikuuhun 2004.

Minulle manga oli pettymys.

Kirjoittajalle mangasta tuli vatsanpuruja.

Olen nähnyt sarjakuvan esikuvana toimivan animen vuonna 2009 ja kyseinen anime lukeutuu ehdottomiin suosikkeihin. Niinpä olin innoissani kun kuulin että animen jälkeen ilmestynyt, kuluttajaystävällisen lyhyt mangasarjakin saadaan Suomeen. Aiemmin manga on käännetty japanista myös englanniksi ja yllättäen sain englanninkieliseen versioon tutustuneilta ystäviltäni varoittavia sanoja koskien mangasovitusta. Niinpä keväällä pokkarit jäivät kauppaan, mutta kun mangan molemmat osat nököttivät viime viikolla kirjaston hyllyssä, en voinut vastustaa kiusausta. Mangat lähtivät lainausautomaatin kautta mukaan.

Alkuperäinen anime on 30 jakson mittainen, eli ei kovinkaan pitkä verrattuna esim. suosittuun Naruto-animeen, jolla on reippaasti yli parisataa jaksoa. Kolmeenkymmeneenkin jaksoon mahtuu kuitenkin sen verran tavaraa, että tarinan ahtaminen kahteen pokkariin on suoraan sanottuna tyhmää ja jo syntyessään tuomittu idea. Kaikista häiritsevintä mangaa lukiessa on jatkuva kiireen tuntu, eikä mielenkiintoiseen juoneen ole edes mahdollisuutta pureutua niin hyvin kuin haluaisi. Puhumattakaan sivujuonista tai täytejaksoista, joita 30 jakson mittaiseen tv-animeen kyllä mahtui.

Wolf’s Rain sijoittuu epämääräiseen apokalyptiseen maailmaan. Ihmiskunta on luhistumispisteessä, luonto on miltei kokonaan tuhoutunut ja kaupungin muurienkin suojissa ihmiset saavat jatkuvasti pelätä henkensä puolesta. Sarjan päähenkilöt ovat kuitenkin susia, jotka ovat oppineet elämään ihmisten lomassa muuttumalla ulkoisesti ihmisen kaltaisiksi. Ihmiset puolestaan vakaasti uskovat susien kuolleen sukupuuttoon yli 200 vuotta sitten – usko elää niin vahvasti, että vaikka ihmiset näkisivätkin suden tämän oikeassa hahmossaan, ihmiset erehtyisivät luulemaan tätä isoksi koiraksi. Vain muutama ihminen tietää totuuden susista.

Eläimelliseen päähenkilökaartiin kuuluu neljä sutta, valkoinen susi Kiba (jap. ”hammas”), tumma ja ihmishahmossaan mustaan nahkaan verhoutunut Tsume (”kynsi”), ruskea ja muhkea Hige (”viiksi”) sekä nuori ja hintelä, mutta aina iloinen ja ennakkoluuloton Toboe (”ulvonta”). Päähenkilöt ovat päältä katsottuna varsin stereotyyppisia – Kiba on hiljainen, päämäärätietoinen ja kaunis nuorimies ja Higen kaltaisia, humoristisia ja ruuasta pitäviä ”päähenkilön parhaita kavereita” löytyy myös länsimaisista sarjoista pilvin pimein. Jokainen hahmo on kuitenkin oma luonteensa ja tärkeä tarinan kannalta. Valitettavasti tämä ei käy mitenkään ilmi mangaa lukemalla.

Topsu ja Tsumppa ne yhteen soppii, huomenna mennään pussauskoppiin. <3

Lyhyen mangan aikana hahmokehitystä ei juuri tapahdu ja oikeastaan kaikki hahmot jäävät yksiulotteisiksi paperinukeiksi. Oikeastaan kaikista etäisimmäksi jää Kiba, mikä on outoa ottaen huomioon, että Kiba kantaa harteillaan päähenkilön viittaa. Animen nähneille Kiban vieraus on tuplasti oudompaa: ainakin mangan alussa Kiba puhuu paljon enemmän kuin animessa, mutta silti sanojen runsaus ei auta tuomaan lukijaa lähemmäs kuunkukan pauloissa olevaa sutta.

Yksinkertaistettuna sarjakuvan juoni on seuraava: ihmiskunta on tosiaan hajoamispisteessään ja ahtaalle ajetut sudet ovat sukupuuton partaalla. Erämaasta tullut Kiba ei kuitenkaan ole luovuttanut, vaan susi etsii päättäväisesti ”kuunkukan tytärtä”, Chezaa. Kyseessä on jonkinlainen tytön hahmossa oleva kukka, joka tarujen mukaan on avain paratiisiin – paratiisi on kuitenkin vain susille mahdollista löytää. Valitettavasti kuitenkin myös ihmiset ja etenkin mystiset aateliset haluavat päästä paratiisiin, joten sudet joutuvat kulkemaan läpi eräänmaan etsiessään avaintaan paratiisiin. Sarjan pääpahiksen roolissa toimii silmälappua käyttävä Darcia­-niminen aatelinen, jonka motiivit kuitenkin jäävät mangan lukijalle täysin pimentoon.

Onko se mörkö, vai onko se Darcia?

Periaatteessa juoni kuulostaa mielenkiintoiselta, mutta itselleni mangasta jäi hieman samantyyppinen jälkimaku kuin luin luettauani peruskoululaisen äidinkielen aine: eeppinen ja kunnianhimoinen, romaaniksi sopiva juoni on väen vängällä runnottu lyhyen novellin mittoihin. Lopputulos on epämääräinen ja silvotun oloinen. Animen katsoneille manga tarjoaa jotain uuttakin: kuten sanottua, animen täytejakson ja sivujuonet on riisuttu sarjakuvasta, mutta tilalle on kehitelty muutama oma sivujuonensa ja mangan loppuratkaisu on ainakin ulkoisesti varsin erilainen kuin animessa.

Juonellisia puutteita paikkaa omalta osaltaan taide, joka on yleisilmeeltään nättiä. Iidan kynänjälki ei ole mangan kentällä sieltä omaperäisimmästä päästä, mutta ilmavat hiukset ja Kiban kauniit kasvot antavat sen anteeksi. Hahmot ovat myös ulkonäöllisesti erittäin uskollisia animelle ja animeen tutustanut tunnistaa hahmot itsekseen. Erityisesti Tsumen mangaversio saa kiitosta tästä suunnasta: omiin pelkoihini lukeutui pelko siitä, että Tsumesta on tehty liian siloposkinen ja pikkupoikamaisen nätti. Onneksi näin ei ollut.

Susilta sitä jalkaa löytyy.

Suurin kuvitukseen liittyvä ongelma joka silmään sattuu, hieman valjujen ja vähäisiksi jäävien taustojen lisäksi, muodostavat päähenkilöt silloin, kuin he eivät ole ihmishahmoissaan: Iida ja tämän avustajatiimi eivät hallitse koiraeläimen anatomiaa sitten ollenkaan. Pahimpien ruutujen kohdalla suomalaisten koireläinsarjakuvien anatomiamokat eivät tunnu enää miltään. Iidalla on tapana piirtää ihmishahmoilleenkin varsinaisia kilometrikoipia, mutta susien kohdalla ylipitkät raajat näyttävät huomattavasti pahemmilta kuin ihmisillä.

Voinen kuitenkin suositella mangaa niille, jotka ovat kiinnostuneita ylipäätään lukemaan eläimistä kertovaa sarjakuvaa perinteisellä ”mangatyylisellä” kuvituksella. Kahden pokkarin pituinen sarjakuva ei ole suuri investointi ja löytyy myös ainakin pääkaupunkiseudun kirjastoista. Olen myös kuullut tästä mangasta paljon hyvää – omat odotukseni taisivat olla liian korkeat ja vaikka yritin, en pääse siihen mielentilaan että voisin arvioida sarjakuvan omana itsenäisenä teoksenaan, vaan vertaan sitä jatkuvasti animeen, mikä on sarjakuvan kannalta huono asia. Wolf’s Rain-animessa itseäni viehätti se melankolinen, maailmanlopun tunnelma sekä mielenkiintoiset hahmot – sarjakuvaversiossa hahmot puolestaan jäävät kaukaisiksi ja jäykiksi, eikä tunnelma pääse lähellekään animen harmaita, lumisia maisemia.

Loppuun vielä animen ending-biisi: