Tukholmassa tapahtuu

JENGISOTA 145 (Gängring 145)

Genre: Dekkari
Suositusikäraja: -
Tekijät: Jens Lapidus (käsikirjoitus), Peter Bergting (kuvitus)
Pituus: 164 sivua
Formaatti: Pehmeäkantinen 227 x 158 mm albumi
Saatavuus: Liken kustantama albumi löytyy monen eri kirjakaupan valikoimista, sekä ainakin pääkaupungin kirjastoista.
★ ★ ★ ✩ ✩

Jivan Al-Askori raiskataan rajuilla jatkoilla huuruisen ravintolaillan päätteeksi. Aamulla Jivan soittaa veljelleen Mahmudille, joka ei aio tyytyä odottamaan viranomaisten toimia vaan päättää ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Tämä on lähtölaukaus julmalle jengisodalle eteläisessä Tukholmassa, alueella jonka postinumero on 145.

Ilmiömäisen suosittu rikoskirjailija Jens Lapidus astuu ensi askeleensa sarjakuvamaailmassa. Kuvittaja Peter Bergting on piirtänyt Lapiduksen käsikirjotuksesta dramaattisen tarinan alamaailman ehdottomista laeista.

Jengisota 145-albumia lukiessa tuntee elävästi käsikirjoittajan, Tukholmalaisen puolustusasianajajan Jens Lapiduksen haparoivat ensiaskeleet sarjakuvan maailmassa. Lukijalle käy nimittäin erittäin selväksi se fakta, että Lapidus on tottunut nimenomaan kirjoittamaan romaaneja, ei niinkään sarjakuvia.

Mikään keltanokka tarinankertojana Lapidus ei kuitenkaan ole. Miehen Tukholman alamaailmaan sijoittuvat romaanit ovat myyntimenestyksiä ja ensimmäinen elokuvasovituskin on jo nähty valkokankailla. Sarjakuvakäsikirjoittaminen on kuitenkin oma taiteenlajinsa ja tällä taiteen saralla Lapiduksen eteneminen on vielä hieman haparoivaa.

Lapiduksen haparoinnista huolimatta, Jengisota 145 on varsin viihdyttävä ja mukaansatempaava sarjakuvadekkari. Puolustusasianajajana työskennellyt Lapidus selvästi tietää mistä puhuu ja hänen kirjoittamansa kuvaus Tukholman alamaailmasta tuntuu uskottavalta. Itse olin myös positiivisesti yllättynyt siitä, ettei muslimimaahanmuuttajia käsitellä liian yleistävästi ja yksipuoliseksi: sarjakuvaan on muunmuassa sisällytetty kohtaus, jossa Mahmud isänsä pyynnöstä menee moskeijaan. Kohtauksessa käy hyvin ilmi, ettei Mahmud oikeastaan koe minkäänlaista yhteyttä isänsä uskontoon ja alkuperään: Mahmud esimerkiksi puhuu paljon mielummin ja sujuvammin ruotsia, kuin arabiaa. Voisi kuvitella, että moni toisen polven maahanmuuttaja valitettavasti löytää itsensä samankaltaisesta tilanteesta, kahden kulttuurin välistä, kuulumatta varsinaisesti kumpaankaan.

Sanoessani Lapiduksen kerronnan olevan hieman haparoivaa, tarkoitan sitä, että Jengisota 145:n kerronta nojaa harmillisen paljon tekstiin. Selittäviä tekstilaatikoita on runsaasti, hahmot käyvät jatkuvasti joko dialogia keskenään tai sitten sisäistä monologiaan ja varsinaisten sarjakuvasivujen väliin on ujutettu erilaisia tekstipätkiä, joiden tehtävänä lienee valaista lukijalle sarjakuvan juonta vielä tarkemmin, mutta jotka onnistuvat vain puuduttamaan lukijaa. Harmillisen usein tulee tunne, että kokenut kuvittaja Peter Bergting vain kuvittaa Lapiduksen tekstiä, sen sijasta että kertoisi itse kuvillaan tarinaa.

Muutama kuvien varaan nojaavakin kohtaus tuhdista albumista löytyy, ja ne ovatkin varsin onnistuneita. Bergtingin kuvitus on muutoinkin silmää miellyttävää: paikoitellen kynän jälki on hutaistun ja viimeistelemättömän näköistä, mutta kaiken kaikkiaan yksinkertaiset lineartit ja myös varsin yksinkertainen tietokoneväritys toimii. Kuvitus ei herätä oikeastaan tunteita suuntaan eikä toiseen ja neutraalit kuvat sopivatkin hyvin Lapiduksen dekkaritarinan aisapariksi. Olisin kuitenkin itse kaivannut hieman enemmän rohkeutta kuvittajalta astua itse tarinankertojan saappaisiin: sarjakuva on kuitenkin sarjakuvaa, ei pelkästään tekstin koristelemista kuvilla. Parhaimmillaan sarjakuvassa teksti ja kuvat kulkevat käsi kädessä, tasavertaisina tarinan osina.

Vaikka Jengisota 145 onkin yksinään jo eheä kokonaisuus, tarina jää silti jollain tapaa kesken. Maahanmuuttajuuden, uskonnon ja rikollisuuden kaltaisia suuria teemoja käsitellään jo pinnallisesti, mutta lukija jää odottamaan enemmän. Toivoa siis sopii, että tämä kaksikko jatkaa yhteistyötä ja tulevaisuudessa saamme lukea lisää Stockholm Noiria sarjakuvamuodossa: luultavasti jo toisessa sarjakuvassa Lapiduskin pääsisi haparoinnista eroon. Sanontahan kuuluu, että harjoittelu tekee mestarin, ja Lapidus on jo nyt varsin lähellä mestaruutta.

Ja blues soi

BLACKSAD 4: HILJAINEN HELVETTI

Genre: Dekkari
Suositusikäraja: -
Tekijät: Juan Díaz Canales (käsikirjoitus), Juanjo Guarnido (kuvitus)
Pituus: 64 sivua
Formaatti: Kovakantinen , 240 x 315 mm albumi, painettu väreissä.
Saatavuus: Albumi pitäisi löytyä ainakin Helsingin kirjastoista, sekä useista eri kirjakaupoista

★ ★ ★ ★ ★

”Sartren mukaan helvetti on toiset ihmiset. Hieno lause sinänsä, mutta heijastanee enemmän mielentilaa kuin yleispätevää totuutta. Myönnän toki, että toiset kykenevät tekemään elämästämme täyttä helvettiä, mutta he voivat myös johdattaa meidät paratiisiin. Minulle helvetti on yhtä kuin tyhjyys, paikka vailla ystäviä, vailla musiikkia, vailla mielikuvitusta virkistäviä sanoja, vailla mieltä kiihdyttävää kauneutta…”

Blacksad-albumien sarja saa jälleen jatkoa. Hiljainen helvetti, alkuperäisnimeltään L’Enfer, le silence on julkaistu Ranskassa vuonna 2010 ja jo samana vuonna teos on suomennettu. Ilmeisesti tämä kaksimetrinen, musta kissaetsivät nauttii tasaista suosiota täällä Suomessakin, kun albumin kääntämisessä ei ole turhaa aikailtu. Eikä ihmekkään, karismaattisen kissan seikkailuja seuraavat oman kokemukseni mukaan niin teinit kuin vanhemmatkin sarjakuvaharrastajat ja Guarnidon henkeäsalpaavan taidokas kuvitus on välillä saanut antamaan anteeksi Canalesin hieman ontuvalle kirjoitukselle.

Itse olen varsin kriittininen dekkareiden lukija – lukijan yllättäminen ja mielenkiinnon ylläpitäminen on vaikeaa pelkkien sanojen välillä ja itse olenkin kokenut parhaat ”dekkarielämykseni” elokuvien ja tv-sarjojen parissa, en niinkään kirjallisuuden klassikoiden parissa. Dekkareilla on haitallinen tapa toistaa jatkuvasti tuttua ja turvallista kaavaa, mikä sinänsä toimii, mutta yleensä osoittautuu äärimmäisen tylsäksi.

Blacksad-sarjakuvathan ovat dekkareita sarjakuvan muodossa. Ensimmäinen ja kolmas albumi (Kissa varjoisilta kaduilta ja Punainen sielu) eivät vakuuttaneet minua muuten kuin Guarnidon kuvitusten puolesta. Ensimmäinen albumi toisti kiitettävästi miltei kaikki dekkarikirjallisuuden kliseet, eikä tuonut mukana erityisesti mitään omaa. Kolmas albumi puolestaan oli omasta mielestäni ennen kaikkea sekava ja pirstaileinen kokonaisuus, eikä tarina lähtenyt missään vaiheessa niin sanotusti ”lentoon” vaan junnasi paikallaan. Kolmas albumi olikin hienoinen pettymys, sillä aiemmin ilmestynyt Valkoinen valtakunta oli saanut minut uskomaan Blacksadiin sarjakuvana uudella tavalla.

Arvostelun kirjoittaja on mahdollisesti hieman ihastunut tähän näätätoimittajaan...

Onneksi neljäs albumi ei ole samanlainen pettymys kuin kolmas albumi oli. Tällä kertaa John Blacksad matkustaa toimittajaystävänsä Weeklyn kanssa New Orleansiin ja tarinan keskiössä ovat blues-musiikki sekä huumeiden ankea maailma. Heti ensimmäiseksi albumia selatessa pistää merkille sivujen kirkkaat, loisteliaat värit; aiemmissa albumeissa värimaailma on ollut varsin ankea ja käytetyimmät värit ovat olleet harmaan ja ruskean eri sävyjä. Tämä onkin taas merkki Guarnidon taidoista – kaikki sarjakuvapiirtäjät eivät ymmärrä värien merkitystä tunnelmanluojina.

Sarjakuvaa lukiessa ei uskoisi että Guarnido ei ole piirtänyt pitkiä sarjakuvatarinoita ennen Blacksadeja. Mies on tehnyt aiemmin työskennellyt muun muassa Disneylle animaattorina ja layoutien piirtäjänä. Animaatioelokuvien maailmasta Guarnidon tyyliin onkin tarttunut hänen tapansa ”liikuttaa kameraa” ja Guarnidon kuvitukset tukevatkin erinomaisesti Canalesin tekstiä. Hän ei pelkää käyttää erikoisikaan kuvakulmia ja yleisilmeeltään kaikki sivut ovat ilmavia, mielenkiintoisia ja eheitä kokonaisuuksia. Hiljaisessa helvetissä Guarnido on myös uskaltanut revitellä hieman enemmän kuin aiemmissa, tai siltä ainakin tuntuu; paikoitellen lineart on jätetty miltei luonnosmaiseksi.
Jotain kertoo kai sekin, että allekirjoittanut voisi kehystää albumin jokaisen sivun seinälleen.

Väriloistoa Guarnidon tyyliin.

Käsikirjoitukseltaan Hiljainen helvetti on myöskin kelvollinen. Kuten todettu on, Blacksad on pohjimmiltaan varsin tyypillinen dekkari, eikä Canales ole yrittänyt lähteä tekemään mitään uutta ja ihmeellistä sillä saralla. Tarina on siis turvallista keskiluokkaa, mutta se ei tarkoita, etteikö sitä olisi kirjoitettu hyvin. Canalesin kirjoittamat hahmot ovat mielenkiintoisia ja tuskin kukaan haluaa kiistää John Blacksadin karismaattisuutta. Olin myös itse iloinen kun huomasin heti ensimmäisillä sivuilla Weeklyn näyttelevän varsin isoa osaa tässä albumissa! Vaikka Week onkin varsin tyypillinen sidekick, tuo Weeklyn humoristinnen, rempseän poikamainen hahmo myös Blacksadiin uutta eloa ja itse ainakin nautin siitä, kun kirjoittaja (ja kuvittaja) uskaltavat olla hieman humoristisia kaiken synkkyyden keskellä. Blacksad itse kun on varsin vakava ja synkkiin, pään sisäisiin monologeihin taipuva kissa, niin Weekly tuo hahmoon mukavasti uutta särmää.

Canales onnistuu myös yllättämään lukijansa tekstillään, mikä on omasta mielestäni aina mukavaa jännäriä lukiessa. Tarinan loppuratkaisua ei ensi istumalta arvaa ja lukija nielee mukisematta kirjoittajan ja kuvittajan tarjoamat väärät johtolangat. Tästäkin voi päätellä, että Guarnidon ja Canalesin yhteistyö vaikuttaisi olevan miltei saumatonta, niin yhteen sopivia kuvitukset ja teksti ovat! Loppuun on jätetty myös mielenkiintoinen cliff hanger, samaan tapaan kuin joissain elokuvissa lopputekstien jälkeen näytetään vielä lyhyt kohtaus, missä viitataan tulevaan jatko-osaan. Ainakin itse nielaisin koulun välittömästi ja jään innolla odottamaan, mitä seuraava albumi tuo tullessaan – ja toivon hartaasti, ettei seuraava albumi ole pettymys, vaan samanlainen lukunautinto kuin Hiljainen helvetti ja Valkoinen valtakunta. Ehkä seuraavassa osassa tutustummekin vielä syvemmin Blacksadiin hahmona? Se jää nähtäväksi.