SHORT-TEMPERED MELANCHOLIC

Genre: Romantiikka
Suositusikäraja: Teineille
Tekijät: Arina Tanemura
Pituus: 181 sivua
Formaatti: Pehmeä pokkari, 190×120 mm
Saatavuus: Pokkaria ei ole julkaistu Suomessa, mutta manga löytyy ainakin nettikauppa Amazonin valikoimista. Pokkari löytyy myös Helsingin & Espoon & Vantaan kirjastojen valikoimasta.

★ ★ ★ ✩ ✩

Arina Tanemura on maailmalla yksi tunnetuimmista japanilaisista sarjakuvapiirtäjistä ja Suomessakin Tanemuran nimi tunnetaan. Tanemuran kolmiosainen Time Stranger Kyoko oli ensimmäinen Suomessa julkaistu ”shoujomanga”, eli nuorille tytöille suunnattu japanilainen sarjakuva. Time Stranger Kyokon jälkeen Tanemuralta on julkaistu suomeksi myös pidemmät sarjat Full Moon wo Sagashita ja Kamikaze Kaitou Jeanne, joista molemmista on tehty Japanissa myös animaatiosarjat. Uusin suomijulkaisu Tanemuralta on The Gentlemen Alliance Cross.

 “This Love Is Nonfiction”-mangan hahmokaarti

Tanemura on kuitenkin kunnostautunut myös lyhytsarjakuvien tekijänä. VIZin englanniksi julkaisema Short-Tempered Melancholic sisältää yhteensä neljä lyhyttä sarjakuvaa. Mukaan mahtuu myös Tanemuran debyyttisarjakuva, mikä saanee ainakin Tanemuran alias ”Arinacchin” fanit nappaamaan pokkarin mukaansa.

Pokkarin aloittaa nimikkotarina, nuoren ninjatytön ihastuksesta kertova kahden kappaleen mittainen sarjakuva Short-Tempered Melancholic. Muut tarinat ovat lyhyempiä, yhden luvun mittaisia. Rainy Afternoons Are for Romantic Heroines kertoo yksinkertaisesti tytöstä, joka on ihastuntu sateenvarjoaan ainaavaan poikaan. This Love is Nonfiction puolestaan on hupaisa kertomus jossa nuori Yuri-neito on lähettänyt kirjeystävälleen oman kuvansa sijasta ystävänsä kuvan, mikä osoittautuu ongelmalliseksi kun Yurin tulisi aika tavata kirjeystävänsä kasvokkain. The Style of the Second Love taas on Tanemuran debyyttimanga, joka kertoo Manasta, joka yrittää päästä ihastuksestaan yli.

Mangasta “Rainy Afternoos are for Romantic Heroines”.
Tanemuran päähenkilö-miehet ovat olleet jo 90-luvulla varsin samanlaisia kuin nykyäänkin… Vastahakoisia tunnustamaan rakkautensa siis!

Itse olen Tanemuran töiden suuri fani, mutta minunkin on pakko yhtyä kritiikkiin, jota olen kuullut Tanemuran sarjoista esitettävänä: Tanemura ei ole kaikista vahvin tarinankertoja. Hänellä on tapana marssittaa lukijan silmille kymmenittäin hahmoja nopealla tahdilla, ilman että lukijalle annetaan mahdollisuutta tutustua hahmoihin ollenkaan. Esimerkiksi edellä mainittu Time Stranger Kyoko oli hirveä loppua kohden, kun hahmoja tuotiin estradille jatkuvalla syötöllä ja lukijana olo oli koko ajan hämmentynyt. Tanemuran hahmot usein vieläpä muistuttavat kovasti ulkoisesti toisiaan, jolloin hahmojen erottaminen jää hiusmallien eroavaisuuden varaan.

Kumma kyllä Short-Tempered Melancholicin tarinoissa ei samanlaista ongelmaa tullut vastaan. Tanemura onkin selkeästi parempi pikkunäppärien, söpöjen ja hauskojen lyhytpätkien kanssa kuin pitkien sarjojen. Kun hahmoja on yhdessä sarjakuvassa vain kourallinen, hahmot eivät mene yhtä helposti sekasin keskenään ja kun tarina on valmiiksi tarkoitettu lyhyeksi, ei luvun mittaisessa pätkässä kerkeä syntyä kiireistä ja hätiköivää tunnelmaa.

Tanemuran debyyttimangasta “The Style of Second Love”

Omaksi suosikkitarinakseni valikoitui nimikkotarina Short-Tempered Melancholic, joka on kaiken kaikkiaan varsin tyypillineen sarjakuva Tanemuralta. Kokoelman tarinoista se onkin ainoa, joka sisältää minkäänlaisia yliluonnollisia elementtejä, sillä muut tarinat sijoittuvat varsin normaaliin kouluympäristöön ja päähenkilötkin ovat täysin normaaleja koululaisia. Toisaalta The Style of Second Love oli mielenkiintoista lukea näin Tanemura-fanina. Itse pidän kovasti Tanemuran töiden nykyisestä visuaalisesta ilmeestä, joten varsin 80-lukulainen The Style of Second Love sai hymyn nousemaan ainakin omille huulilleni. Jos olisin lukenut The Style of Second Loven tietämättä ennalta sen olevan Tanemuran manga, en välttämättä olisi osannut nimetä tekijää oikein.

“Short-Tempered Melancholic”-mangan päähenkilöpari, ninjailevat Kajika ja Yuga!

Kuten sanottua, itse pidän suuresti Tanemuran töistä ja hänen taiteestaan. Vastakkaisen mielipiteen omaavalle ja Tanemuran isosilmäisistä sankarittareista oksennusreaktion saavalle tämä kokoelma tuskin tarjoaa mitään uutta, mutta ylipäätään romanttisen, japanilaisen sarjakuvan ystäville suosittelen Short-Tempered Melancholicia ehdottomasti. Kokoelman tarinat eivät ole kovinkaan kunnianhimoisia, saati omaperäisiä, mutta nopealukuiset tarinat nostavat takuusti hymyn huulille ja lämmittävät ainakin tällaisen kaappiromantikon sydäntä vaikka ulkona olisi kuinka monta astetta pakkasta tahansa.

Nettiyhteisö FinnishComicsDA on avannut uuden keskustelufoorumin, jonne kaivataan keskustelijoita. Sarjakuvien lisäksi keskustelupalstalla käsitellään myös muita aiheita – joten jos kaipaat paikkaa pölistä sarjakuvista ja muusta kivasta, niin kannattanee käydä vilkuilemassa. Foorumi löytyy tämän linkin takaa.

FinnishComicsDA on pääsääntöisesti DeviantArtissa toimiva, vuonna 2010 perustettu yhteisö, jonka tarkoituksena on kerätä yhteen suomalaisia sarjakuvapiirtäjiä ja sarjakuvaharrastajia. Yhteisön sivuille DA:ssa pääset tästä linkistä.

Turun Sarjakuvakaupan

Sarjakuvien päähenkilön viittaa kantaa kahviin, kirjoihin ja typografiaan addiktoitunut graafikko, jonka toimia sivusta kommentoi sarkastinen pupu Schopenhauer. Sähköjänis on Aallon ensimmäinen sarjakuva-albumi, mutta aiemmin hän on tehnyt yhdessä Henri Hakkaraisen kanssa lastenkirjan Prinsessa ja mylläri (2005), minkä lisäksi Aalto on piirtänyt strippejä Liberoon jo kymmisen vuotta. Aallon strippejä on nähtävillä myös vasta julkaistun Kakkoskierros-antologian sivuilla.

Ninni Aalto (s. 1974) on opintojensa loppuvaiheessa oleva graafisen suunnittelun opiskelija. Näyttely on avoinna maanantaista perjantaihin klo 12-18 ja lauantaisin 11-16, osoitteessa Linnankatu 7.

(Kvaak.fi)

Kilpailun säännöt:

1.) Kilpailuun voi osallistua minkälaisella sarjakuvalla vain, kunhan se on Netsarlin sääntöjen mukainen. Sarjakuvan ei tarvitse olla yhden ihmisen käsialaa, vaan sen voi toteuttaa useammankin ihmisen voimin.

2.) Kilpailuun osallistuva sarjakuva täytyy olla aloitettu 1.2.2012 tai myöhemmin; näin ainakin teoriassa kaikilla kilpailuun osallistuvilla on (ollut) yhtä paljon kilpailuaikaa.

3.) Kilpailuun voi ilmoittautua mukaan koko kilpailuajan. Sarjakuvan voi ilmoittaa mukaan keskeneräisenä, mutta vain deadlineen mennessä valmiiksi tulevat sarjakuvat pääsevät mukaan netsarlilaisten kesken suoritettavaan loppuäänestykseen, jonka avulla voittaja valitaan.

5.) Kilpailuun osallistuvan sarjakuvan tulee olla viimeistään ilmoitushetkellä listattuna Netsarliin.

6.) Loppuäänestykseen hyväksyttävän sarjakuvan minimipituus on viisi sivua. Maksimipituutta ei ole. Kilpailuun voi osallistua useammalla kuin yhdellä sarjakuvalla.

Kilpailuaika on 1.2. – 30.11.2012. Aikaa ilmottautua on deadlinepäivään asti, mutta mikään ei estä tekemästä valmista sarjakuvaa jo vuoden alkupuoliskolla. Kilpailuun ilmoitetuista ja valmiiksi tulleista sarjakuvista valitaan voittaja netsarlilaisten äänestyksellä, joka suoritetaan joulukuun alkuviikkoina.

Netsarlin kilpailusivu, missä mm. tarkemmat ohjeet ilmoittautumista koskien!

Nyt Haaviston taakse on kerääntynyt näkyvästi isompikin joukko Suomen sarjakuvakentän väkeä “Kakkoskierros”-antologian muodossa. Maanantaina ilmestynyt sarjakuva-albumi syntyi pikavauhtia hyväntekeväisyystyönä – albumin toimittanut Vesa Saarinen kokosi albumin sarjakuvat yhteen vajaassa viikossa. Pertti Jarlan lisäksi albumilla vierailevat seuraavat artistit: Ninni Aalto (Sähköjänis-blogi), Tuuli Hypén (Nanna), Juho Juntunen (Paholaisen morsian), Heta Happonen (Harmaan pupun päiväkirja-blogi), Jupu Kallio (sarjakuvablogi, Baarien nainen), Timo Kokkila (Peräsmies, Peräsmiehen poika), Anne Lehtola (Kumikon Ämpärit-blogi), Annika Miettinen (The Rain Collector, DA-sivusto), Tommi Musturi (Samuelin matkassa), Pau Norontaus (webportfolio), Muura Parkkinen (sarjakuvablogi, En tu thrie, Viisitoista päivää Meksikossa), Ville Ranta (sarjakuvablogi, Eräänlaisia rukouksia), Timo Ronkainen (Pilapaloja), Heidi Savilakso, Aino Sutinen (Taksi Absurdistaniin-blogi, Taksi Kurdistaniin – Reppumatkasarjakuvia Lähi-idästä), Toni Tirri (sarjakuvablogi, Leppiz – ruohonjuuritason Casanova) sekä Miia Västilä.

Sarjakuvan kaikki tuotot menevät suoraan Pekka Haaviston kampanjan hyväksi. Albumista kiinnostuneet voivat ostaa omansa Vihreiden verkkokaupasta.

PISTOJA

Genre: Omaelämänkerrallinen
Suositusikäraja: Aikuisille
Tekijät: Marjane Satrapi
Pituus: 150 sivua
Formaatti: Kovakantinen , 145×195 mm albumi
Saatavuus: Liken kustantama albumi löytyy monen eri kirjakaupan valikoimista, sekä ainakin pääkaupungin kirjastoista.

★ ★ ★ ✩ ✩

”Teheranilaisnaiset kokoontuvat teen ääreen omistautuakseen lempiharrastukselleen…
Selän takana puhuminen tuulettaa sydäntä!”

Iranilaisen sarjakuvataiteiija Marjane Satrapi ponnahti 2000-luvun alussa maailmanlaajuiseen tietoisuuteen omaelämänkerrallisella sarjakuvallaan Persepolis, joka käsittelee hänen lapsuuttaan vallankumouksen aikaisessa Iranissa ja myöhemmin hänen opiskelujaan Itävallassa. Persepolis herätti aikanaan paljon keskustelua ja sen pohjalta tehtiin vuonna 2007 Oscar-ehdokkuuden saanut, samanniminen animaatio.

Nyt ei kuitenkaan puhuta sen enempää Persepoliksesta. Satrapi on tuottelias sarjakuvantekijä ja Persepoliksen jälkeen on häneltä julkaistu paljon muitakin sarjakuvia, joista yksikään ei tosin ole vielä noussut samanlaiseen arvostukseen kuin hänen esikoisteoksensa Persepolis. Vuonna 2003 suomennettu Pistoja on Satrapin ensimmäinen Persepoliksen jälkeen suomennettu teos, ja vaikka Pistoja on huomattavasti keveämpi ja vaatimattomampi teos kuin Persepolis, on sarjakuvissa kuitenkin hyvin paljon samaa.

Marjane Satrapin kaikkien tähän mennessä suomennettujen sarjakuvien selkein teema on ollut omaelämänkerrallisuus. Persepolis oli puhtaasti tätä ollessaan kuin sarjakuvamuotoon tehty omaelämänkerta. Pistoja ei käsittele samalla tavalla suoranaisesti Satrapin omaa elämää, mutta siinäkin tekijä on ammentanut inspiraationsa ja kokonaiset hahmot ja tarinat suoraan omasta elämästään.

Pistoja-albumissa teheranilaisnaiset kokoontuvat nauttimaan teetä ilman miehiä ja he huvittavat toisiaan kertomalla tarinoita tuntemistaan ihmisistä – sarjakuvassa sanotaankin että ”selän takana puhuminen tuulettaa sydäntä!”. Ilkeämielisestä juoruilusta ei toki ole kyse, vaikka välillä tarinoissa esiintyville sukulaisille ja ystäville saatetaan nauraakin. Juoruileminen on ilmeisesti varsin yleismaailmallinen ilmiö ja suomalaisellekin lukijalle tuttu – kiinnostavan albumista tekee se, miten sarjakuvan hahmojen arkisina pitämät tarinat ja yksityiskohdat näyttäytyvät meille kaikkea muuta kuin arkisina ja tavallisina.

Eniten sarjakuvan tarinoissa käsitellään parisuhteita ja rakkautta, ja jotkut tarinoista tuntuvat suomalaisen lukijan mielestä varsin absurdeilta. Esimerkiksi yhdessä tarinassa sarjakuvataiteilijan Parvin-täti kertoo ensimmäisestä avioliitostaan – mikä solmittiin hänen ollessaan vasta 13-vuotias ja sulhasena toiminut mies oli 69 vuotta! Albumin naiset myös pohdiskelevat ilmiötä, jossa nuoret naiset leikkauttavat itselleen takaisin immenkalvon, päästäkseen naimisiin ja ollakseen aviovuoteessa mukamas neitseellisiä. Meidän näkökulmastamme tällaiset tarinat kuulustavat oudoilta, mutta ne kertovatkin omalla tavallaan paljon Iranin nykytilanteesta; siitä miten modernius yritetään sorvata yhteen konservatiivisten arvojen kanssa. Iranissa ja muualla lähi-idässä eletään murroskautta, mikä näkyy Pistoja-albumin tarinoissa selkeästi.

Jokainen Persepolikseen hiemankin tutustunut tietää, että Satrapin tyyli on varsin yksinkertaistettu, joskus suorastaan kömpelö. Persepoliksessa tämä ei itseäni haitannut, sillä yksinkertianen ja tummanpuhuva kuvitus tuki oivasti paikoitellen raskastakin tarinaa. Pistoja-sarjakuvassa piirtojälki toisinaan tuntuu kuitenkin hankalalta ja vaikeuttaa lukemista. Ensinnäkin sarjakuvassa ei ole varsinaisia ruutuja oikeastaan yhtään, vaan usein koko sivu on kuin yhtä suurta sarjakuvaruutua. Taustoja ei ole piirretty, elleivät ne ole todella tärkeitä tarinan kannalta. Toisaalta ruuduttomuus tekee tyylistä ilmavan ja kun albumi on suhteellisen kompakti, tulee albumista mieleen kotoisat sarjakuvapäiväkirjat. Kuitenkin välillä ruutujako selventäisi ja helpottaisi lukukokemusta huomattavasti.

Toinen lukukokemusta hankaloittava asia on tekstaus. Itse olen kaunotekstauksen fani ja pidän siitä että tekstaus otetaan huomioon yhtenä tyylitekijänä sarjakuvaa tehdessä. Kuitenkin Pistoja-albumissa tekstaus on paikoitellen niin epäselvää, että itse saan turvautua mielikuvitukseni varaan yrittäessäni ymmärtää mitä sarjakuvantekijä on halunnut sanoa. Toisaalta tästä ei voida syyttää suoraan Satrapia itseään – ainakin englanninkielisessä versiossa tekstaus on huomattavasti helppolukuisempaa. LIKE olisi voinut tässä tapauksessa siis hieman tinkiä tyyliasioissa ja tehdä tekstistä hieman selkeämpää, sillä nyt, varsinkin jos ei ole tottunut lukemaan kaunokirjoitusta, on lukukokemus pelkästään tekstauksen takia välillä turhan raskas.

Summa summarum, vaikka albumissa on tavaraa 150 sivun edestä, on sarjakuva erittäin nopealukuinen, kiitos isojen, yhden sivun kokoisten ruutujen ja jouhevan tarinan kerronnan. Itse luin sarjakuvan nopeasti ennen nukkumaan menoa ja vaikka varsinkin kuvituksensa puolesta albumissa on puutteita, on sarjakuvan perusajatus teelle kokoontuvista, juoruilevista iranilaisnaisista viehättävä. Paikoitellen epäselvästä tekstauksesta ja kömpelöstä kuvituksestaan huolimatta lukukokemuksena Pistoja oli positiivinen. Pistoja oli myös yllättävän kevyt sisällöltään, vaikka kevyiden tarinoiden taustat ovat kaikkea muuta kuin kepeitä. Tätä albumia voi hyvillä mielin suositella kaikille, jotka ovat edes hivenen kiinnostuneita siitä, mitä tapahtuu ja millaista sarjakuaa tehdään Euroopan, Japanin ja USAn ulkopuolella.

OTTOPOIKIA JA TYÖLÄISTYTTÖJÄ – Yhdeksän tarinaa Tampereelta

Genre: Historia
Suositusikäraja: -
Tekijät: Pauli Kallio, Tiitu Takalo
Pituus: 64 sivua
Formaatti: Pehmeäkantinen, 220×304 mm albumi
Saatavuus: Ainakin sarjakuviin erikoistuneiden nettikauppojen valikoimista sekä Helsinki-Vantaa-Espoon kirjastoista löytyy.

★ ★ ★ ☆ ☆

”Pauli Kallion ja Tiitu Takalon sarjakuvateos kertoo yhdeksän kiehtovaa tarinaa ihmisistä historian virrassa. Samalla se kuvittaa Tampereen kehitystä kylästä kaupungiksi.

Rautakauden ottopoika, teollisen vallankumouksen aikainen työläistyttö ja muut historialliset hahmot vievät lukijan kuviteelliselle matkalle yli 230-vuotiaan Tammerkosken kaupungin historiaan. Ihmisten ilot ja surut ovat olleet läpi vuosisatojen samantapaisia,mutta kaupunki ja ympäröivä yhteiskunta muuttuvat alinomaa. Sarjakuvanovellien välähdykset elämän pienistä tapahtumista herättävät historian henkiin uudella tavalla.”

Olen aina pitänyt Tiitu Takalon kädenjäljestä. Hänen tyylinsä on samanaikaisesti yksinkertainen ja tyylitelty, mutta toisaalta huiman ilmeikäs. Niinpä kun kirjastossa huomasn turkoosikantisen ”Ottopoikia ja työläistyttöjä – Yhdeksän tarinaa Tampereelta”-sarjakuvan kirjaston sarjakuvaostastolla, lähdin lainausautomaatin kautta kotiin sen enempiä ajattelematta.

”Ottopoikia ja työläistyttöjä – Yhdeksän tarinaa Tampereelta” on Tiitu Takalon ja käsikirjoittaja Pauli Kallion yhteistyöhanke, joka lähti liikkeelle Tampereen 230-vuotisjuhlavuonna 2009, kun museokeskus Vapriikki tilasi nimekkäiltä sarjakuvantekijöiltä sarjakuvia yhdeksästä tamperelaisesta perheestä Tammerkoski-näyttelyä varten. Alunperin sarjakuvat olivat vain yhden sivun mittaisia ja niiden ohessa oli kirjoitettuna tekstinä infoa sarjakuvan käsittelemästä aikakaudesta. Tekijät, Vapriikki mukaanlukien päättivät kuitenkin jatkaa yhteistyötä sarjakuva-albumiksi asti. Itse albumi ilmestyi viime vuonna 2011 eli sopivasti juhlistamaan osaltaan suomalaisen sarjakuvan 100-vuotisjuhlaa.

Historian harrastajatkin voivat huokaista helpotuksesta, sillä albumin 9 sarjakuvanovellia ovat todellakin historiallisesti korrekteja. Vaikka perheet ovat kuvitteelliset, pohjautuvat ne arkelogian ja historiatieteen tarjoamaan tietoon. Sarjakuvien hahmot vaatteineen ja nimineen, sekä miljöö noin yleisesti onkin suunniteltu yhdessä Vapriikin työryhmän kanssa.

Itse harrastan sarjakuvien lisäksi intohimoisesti historiaa, joten Kallion ja Takalon sarjakuva kiinnosti minua aiheensakin puolesta paljon. Tampereen historia, kuten sanottu, pitkä ja 230 vuoteen mahtuu paljon kiinnostavia tapahtumia ja aikoja. Kallion ja Takalon sarjakuva-albumiin käsiteltäviksi aikaukausiksi ovat valikoituneet rautakauden loppu eli 1100-luku, 1800-luvun alku, teollistumisen aika eli 1850-luku, 1890-luku, 1910-luku, sodan aikaiset vuodet 1939-1940, vuosi 1969, laman aika eli 1990-luvun alku, sekä viimeisenä nykyaika, 2000-luku.

Jokaisesta ajanjaksosta on tehty 4 sivun mittainen lyhyt novelli ja ennen jokaista sarjakuvaa on yhden sivun mittainen infoteksti aikakaudesta. Kun kustantajana toimii museokeskus, on ymmärrettävää että sarjakuvasta halutaan jollain tapaa opetuksellinen, mutta minusta nuo sivun mittaiset tekstit kustakin aikakaudesta ovat suorastaan turhia ja tekevät albumista jotenkin koulukirjamaisen. Toisaalta tekstit ovat mielenkiintoisia, varsinkin jos ei ole aiemmin tutustunut Suomen ensimmäisen tehdaskaupungin historiaan, mutta lopputulos on omasta mielestäni kuitenkin tökerö ja hieman lapsellinen.

Sivun mittaisten infotekstien lisäksi novellissa esiintyvät perheet on lyhyesti esitelty ennen novellia, mikä on kanssa mielestäni hieman kyseenalainen ratkaisu. Itse näkisin että toimivampi ratkaisu olisi pidentää itse sarjakuvanovelleja ja limittää jotenkin tiedot osaksi sarjakuvaa, sillä nyt erilliset infosivut rikkovat sarjakuvan lukukokemuksen kokonaan. Lukijalle ei nyt tule sellainen olo että hän lukee sarjakuva-albumia, vaan mieli palaa tosiaan takaisin sinne ala-asteen penkille, mikä on sääli. Takalon kynänjälki ja tapa kertoa sarjakuvaa on kuitenkin miellyttävää lukea ja Pauli Kalliokin on yksi kotimaisen sarjakuvan isoimmista nimistä, ja hän kirjoittaa hyvää dialogia. Historiallisen sarjakuvan ei ole pakko muistuttaa koulukirjaa, vaan sarjakuva voi olla sivistävä, ihan vain omana itsenään. Sarjakuvana.

Neljään sivuun on vaikea mahduttaa kunnon tarinaa ja niinpä osa novelleista on hieman yksitoikkoisia. Esimerkiksi vuotta 1969 kuvaava sarjakuva on aika heikko esitys, eikä herättänyt ainakaan minussa mitään suuria tunteita. Mutta mahtuu sekaan muutama mainiokin pätkä: esimerkiksi 1890-lukua kuvaava sarjakuva on oivallinen ja sai hymyn huulille. Kyseisessä novellissa käsitellään pintapuolisesti naisten ja miesten tasa-arvoa kun kauppiaan nuori tytär, Anna ihmettelee miksei hän pääse veljensä tavoin teollisuuskouluun. Saman tyyppistä, eri aikakausiin liittyvien ongelmien esille tuomista olisin toivonut muissakin pätkässä: selvästi yritystä löytyy, mutta selkeästi novellit olisivat vaatineet enemmän sivutilaa.

Outoa on myös se, ettei mikään sarjakuvista käsittele vuoden 1918 tapahtumia. Tampereella käytiin kuitenkin monta merkittävää taistelua ja kaupungilla oli muutenkin erittäin keskeinen, strateginen asema. Luultavasti päätös jättää vuoden 1918 tapahtumat käsittelemättä on ollut tietoinen ja ehkä Vapriikki on pelännyt ottaa suoranaisesti kantaa sisällissodan tapahtumiin. Kuitenkin sarjakuvassa selkeästi otetaan kantaa naisten ja työläisten oikeuksiin, mikä herättää kummeksuntaa. Vuoden 1918 tapahtumista on kulunut kohta kuitenkin 100 vuotta, mutta ilmeisesti niitä ei voida edelleenkään käsitellä. Noh, ehkä näemme sisällissotaa käsittelevän sarjakuvanovellin kun juhlitaan Tampereen 250-vuotisjuhlavuotta…

Itsessään novellit ovat kuitenkin ihan mukiinmeneviä ja kuten sanottua, joukkoon mahtuu muutama helmikin. Itse nautin paljon Takalon piirustusjäljestä ja hänen eläväisistä hahmoista, joiden elävyyttä ei vähennä edes se, että sarjakuvat on sävytetty harmaasävyillä laveeraten. Päin vastoin, Takalo hallitsee erinomaisesti harmaasävyjen käyttämisen ja erityisesti valkoista on käytetty kekseliäästi. Valitettavasti sarjakuvista kuitenkin selkeästi näkee myös sen, että Takalo on omimmillaan nimenomaan piirtäessään ilmeikkäitä hahmoja: ensimmäisessä, rautakauden loppupuolelle sijoittuvassa novellissa on lyhyt metsästyskohtaus, minkä kuvittamisessa Takalo ei onnistu mitenkään erinomaisesti. Yllättävää on myös se, että novellien mieshahmot muistuttavat toisiaan yllättävän paljon. Naishahmot tuntuvat olevan Takalolla huomattavasti paremmin hanskassa.

Loppujen lopuksi ”Ottopoikia ja työläistyttöjä – Yhdeksän tarinaa Tampereelta” voi kuitenkin hyvillä mielin suositella luettavaksi. Tampereen tai yleisesti Suomen historiaan perehtyneille se ei ehkä tuo mitään uutta tietoa, mutta jos peruskoulun historiantunneilla tuli opiskelun sijasta nukuttua, on sarjakuva-albumi nopea ja kevyt tapa paikkailla aukkoja yleissivistyksessään. Takalon ja Kallion novellit ovat kuitenkin helppolukuisia ja ulkoisestikin helposti lähestyttäviä.

Pääkaupunkiseutulaiset voivat myöskin tutustua sarjakuvan originaaleihin Sarjakuvakeskuksella, missä Takalon ja Kallion näyttely, joka kantaa samaa nimeä kuin itse albumikin, on nähtävillä 2.3.2012 asti. Sarjakuva on myös tämän vuoden Sarjakuva-Finlandia-ehdokas.

Kuva: Suomen sarjakuvaseura ry

Suomen sarjakuvaseura ry:n myöntämän Puupäähattu-tunnustuspalkinnon saa vuonna 2012 sarjakuvataiteilija Kaisa Leka ansioistaan sarjakuvantekijänä.

Kaisa Leka (s.1978) on porvoolainen sarjakuvataiteilija, graafikko ja kuvittaja. Lekan sarjakuvien keskeisiä teemoja ovat vammaisuus ja henkinen etsiminen – sekä politiikka. Leka toimii Porvoon kunnanvaltuutettuna ja oli ehdolla eduskuntaan kevään 2011 vaaleissa Vihreiden ehdokkaana. Itsensä pallopäiseksi hiireksi piirtävä sarjakuvataiteilija kertoo sarjakuviensa välityksellä elämästään hyvinkin avoimesti, eikä Leka pelkää käsitellä vakavampiakaan aiheita.

Lekan hiirihahmo erottuu jalkaproteesiensa vuoksi ja sellaiset löytyvät myös sarjakuvataiteilijalta itseltään. Tunnetuimmassa teoksessaan I am not these feet lukija pääsee seuraamaan Lekan jalkojen amputaatioon johtavaa prosessia. Prosessi ei suinkaan lopu leikkauspöydälle, vaan teoksessa nähdään myös miten Leka opettelee uudelleen kävelemään askel askeleelta – ja lopulta uusilla jaloilla päästään paljon kauemmas kuin vanhoilla. Lekan omaelämänkerrallisissa sarjakuvissa vammaisuus tuodaan rehellisesti, kaunistelematta ja kauhistelematta esille, vaikka vammaisuus on edelleen tabu, josta ei haluta puhuta.  Vaikka aiheet usein Lekan teoksissa ovat usein raskaita, sopivaa kontrastia tuo hänen naivistinen ja yksinkertainen piirustustyylinsä. Helposti lähestyttävä tyyli ei kuitenkaan kevennä itse aiheita, mutta antaa lukijalle mahdollisuuden tulla entistä lähemmäs, eikä pelota ketään pois.

Teoksesta Tour d'Europe (Absolute Truth Press, 2010)

Kansalliskirjastossa avattiin Kaisa Lekan töistä koottu näyttely palkinnonjakotilaisuuden yhteydessä 19.1. Sarjakuvanäyttely on esillä 20.1.–5.3.2012 Agricola-huoneessa.

(Suomen sarjakuvaseura ry)

Suomen sarjakuvaseura ry järjestää vuosittaisen Puupääpalkinnon jakotilaisuuden torstaina 19. tammikuuta 2012 klo 12.00 alkaen Kansalliskirjaston Kupolisalissa, osoitteessa Unioninkatu 36, Helsinki. Tervetuloa.

Perinteiseen tapaan palkinnon saajan, uuden Puupään henkilöllisyys selviää vasta paikan päällä. Tilaisuuden jälkeen Kansalliskirjaston Agricola-huoneessa avataan palkinnon voittajan töistä koostuva sarjakuvanäyttely, joka on esillä 20.1.-5.3. Palkinnonjakotilaisuuden jälkeen luvassa on myös kahvitarjoilu.

Palkinto on nimetty Pekka Puupää-hahmon mukaan ja itse palkinto onkin kopio Puupään hatusta päivänkakkaroineen kaikkineen. Suomenruotsalaisen sarjakuvataiteilija Ola Fogelbergin luomaa Pekka Puupäätä pidetään yleisesti Suomen ensimmäisenä merkittävänä sarjakuvahahmona. Ensimmäinen Puupäähattu jaettiin vuonna 1972, josta lähtien Suomen sarjakuvaseura ry on myöntänyt palkinnon joka vuosi ansioituneelle sarjakuvan tekijälle. Siitä huolimatta että suurin osa palkituista on sarjakuvapiirtäjiä, on vuosien saatossa palkittu myös muutama käsikirjoittajakin. Palkittujen joukossa seisovat mm. Juba Tuomola, Tove & Lars Jansson ja Katja Tukiainen. Viime vuonna palkinto myönnettiin Tampereella asuvalle Tommi Musturille (s.1975).

Kuka tänä vuonna saa palkinnon? Se nähdään vasta ensi torstaina!

(Sarjakuvaseura)

WOLF’S RAIN

Genre: Manga, seikkailu, yliluonnollinen, draama, tragedia
Suositusikäraja: 13-vuotta
Tekijät: BONES, Keiko Nobumoto, Toshitsugu Iida
Arvosteltavat osat: 2/2
Formaatti: Pehmeäkantinen pokkari
Saatavuus: Punaisen jättiläisen julkaisemaa sarjaa löytyy kirjastoista ja netin aalloilla ainakin Adlibriksestä.

★ ★ ✩ ✩ ✩

”Maa kuihtuu ja järjestynyt yhteiskuntarakenne on

hajonnut. Jäljelle jääneet ihmiskunnan rippeet sinnittelevät usein kyseenalasta turvaa tarjoavissa kaupungeissa, joiden pimeillä kujilla kuiskitaan salaperäisestä paratiisista, jonka vain sudet saattavat löytää. Mutta sudet ovat oppineet pysymään piilossa ihmisiltä muuttumalla ulkoisesti ihmisiksi.”

Punaisen jättiläisen julkaisema ja Antti Kokkosen suomentama Wolf’s Rain on siitä poikkeuksellinen manga, että se on tehty vasta animen (tv-animaation) jälkeen. Keiko Nobumoton käsikiroittama ja Toshitsugu Iidan kuvittama manga perustuu nimittäin animestudio BONESin samaan nimiseen animeen vuodelta 2003. Suomessa viime keväänä julkaistu, kahden pokkarin mittainen manga ilmestyi alunperin Japanissa heinäkuusta 2003 helmikuuhun 2004.

Minulle manga oli pettymys.

Kirjoittajalle mangasta tuli vatsanpuruja.

Olen nähnyt sarjakuvan esikuvana toimivan animen vuonna 2009 ja kyseinen anime lukeutuu ehdottomiin suosikkeihin. Niinpä olin innoissani kun kuulin että animen jälkeen ilmestynyt, kuluttajaystävällisen lyhyt mangasarjakin saadaan Suomeen. Aiemmin manga on käännetty japanista myös englanniksi ja yllättäen sain englanninkieliseen versioon tutustuneilta ystäviltäni varoittavia sanoja koskien mangasovitusta. Niinpä keväällä pokkarit jäivät kauppaan, mutta kun mangan molemmat osat nököttivät viime viikolla kirjaston hyllyssä, en voinut vastustaa kiusausta. Mangat lähtivät lainausautomaatin kautta mukaan.

Alkuperäinen anime on 30 jakson mittainen, eli ei kovinkaan pitkä verrattuna esim. suosittuun Naruto-animeen, jolla on reippaasti yli parisataa jaksoa. Kolmeenkymmeneenkin jaksoon mahtuu kuitenkin sen verran tavaraa, että tarinan ahtaminen kahteen pokkariin on suoraan sanottuna tyhmää ja jo syntyessään tuomittu idea. Kaikista häiritsevintä mangaa lukiessa on jatkuva kiireen tuntu, eikä mielenkiintoiseen juoneen ole edes mahdollisuutta pureutua niin hyvin kuin haluaisi. Puhumattakaan sivujuonista tai täytejaksoista, joita 30 jakson mittaiseen tv-animeen kyllä mahtui.

Wolf’s Rain sijoittuu epämääräiseen apokalyptiseen maailmaan. Ihmiskunta on luhistumispisteessä, luonto on miltei kokonaan tuhoutunut ja kaupungin muurienkin suojissa ihmiset saavat jatkuvasti pelätä henkensä puolesta. Sarjan päähenkilöt ovat kuitenkin susia, jotka ovat oppineet elämään ihmisten lomassa muuttumalla ulkoisesti ihmisen kaltaisiksi. Ihmiset puolestaan vakaasti uskovat susien kuolleen sukupuuttoon yli 200 vuotta sitten – usko elää niin vahvasti, että vaikka ihmiset näkisivätkin suden tämän oikeassa hahmossaan, ihmiset erehtyisivät luulemaan tätä isoksi koiraksi. Vain muutama ihminen tietää totuuden susista.

Eläimelliseen päähenkilökaartiin kuuluu neljä sutta, valkoinen susi Kiba (jap. ”hammas”), tumma ja ihmishahmossaan mustaan nahkaan verhoutunut Tsume (”kynsi”), ruskea ja muhkea Hige (”viiksi”) sekä nuori ja hintelä, mutta aina iloinen ja ennakkoluuloton Toboe (”ulvonta”). Päähenkilöt ovat päältä katsottuna varsin stereotyyppisia – Kiba on hiljainen, päämäärätietoinen ja kaunis nuorimies ja Higen kaltaisia, humoristisia ja ruuasta pitäviä ”päähenkilön parhaita kavereita” löytyy myös länsimaisista sarjoista pilvin pimein. Jokainen hahmo on kuitenkin oma luonteensa ja tärkeä tarinan kannalta. Valitettavasti tämä ei käy mitenkään ilmi mangaa lukemalla.

Topsu ja Tsumppa ne yhteen soppii, huomenna mennään pussauskoppiin. <3

Lyhyen mangan aikana hahmokehitystä ei juuri tapahdu ja oikeastaan kaikki hahmot jäävät yksiulotteisiksi paperinukeiksi. Oikeastaan kaikista etäisimmäksi jää Kiba, mikä on outoa ottaen huomioon, että Kiba kantaa harteillaan päähenkilön viittaa. Animen nähneille Kiban vieraus on tuplasti oudompaa: ainakin mangan alussa Kiba puhuu paljon enemmän kuin animessa, mutta silti sanojen runsaus ei auta tuomaan lukijaa lähemmäs kuunkukan pauloissa olevaa sutta.

Yksinkertaistettuna sarjakuvan juoni on seuraava: ihmiskunta on tosiaan hajoamispisteessään ja ahtaalle ajetut sudet ovat sukupuuton partaalla. Erämaasta tullut Kiba ei kuitenkaan ole luovuttanut, vaan susi etsii päättäväisesti ”kuunkukan tytärtä”, Chezaa. Kyseessä on jonkinlainen tytön hahmossa oleva kukka, joka tarujen mukaan on avain paratiisiin – paratiisi on kuitenkin vain susille mahdollista löytää. Valitettavasti kuitenkin myös ihmiset ja etenkin mystiset aateliset haluavat päästä paratiisiin, joten sudet joutuvat kulkemaan läpi eräänmaan etsiessään avaintaan paratiisiin. Sarjan pääpahiksen roolissa toimii silmälappua käyttävä Darcia­-niminen aatelinen, jonka motiivit kuitenkin jäävät mangan lukijalle täysin pimentoon.

Onko se mörkö, vai onko se Darcia?

Periaatteessa juoni kuulostaa mielenkiintoiselta, mutta itselleni mangasta jäi hieman samantyyppinen jälkimaku kuin luin luettauani peruskoululaisen äidinkielen aine: eeppinen ja kunnianhimoinen, romaaniksi sopiva juoni on väen vängällä runnottu lyhyen novellin mittoihin. Lopputulos on epämääräinen ja silvotun oloinen. Animen katsoneille manga tarjoaa jotain uuttakin: kuten sanottua, animen täytejakson ja sivujuonet on riisuttu sarjakuvasta, mutta tilalle on kehitelty muutama oma sivujuonensa ja mangan loppuratkaisu on ainakin ulkoisesti varsin erilainen kuin animessa.

Juonellisia puutteita paikkaa omalta osaltaan taide, joka on yleisilmeeltään nättiä. Iidan kynänjälki ei ole mangan kentällä sieltä omaperäisimmästä päästä, mutta ilmavat hiukset ja Kiban kauniit kasvot antavat sen anteeksi. Hahmot ovat myös ulkonäöllisesti erittäin uskollisia animelle ja animeen tutustanut tunnistaa hahmot itsekseen. Erityisesti Tsumen mangaversio saa kiitosta tästä suunnasta: omiin pelkoihini lukeutui pelko siitä, että Tsumesta on tehty liian siloposkinen ja pikkupoikamaisen nätti. Onneksi näin ei ollut.

Susilta sitä jalkaa löytyy.

Suurin kuvitukseen liittyvä ongelma joka silmään sattuu, hieman valjujen ja vähäisiksi jäävien taustojen lisäksi, muodostavat päähenkilöt silloin, kuin he eivät ole ihmishahmoissaan: Iida ja tämän avustajatiimi eivät hallitse koiraeläimen anatomiaa sitten ollenkaan. Pahimpien ruutujen kohdalla suomalaisten koireläinsarjakuvien anatomiamokat eivät tunnu enää miltään. Iidalla on tapana piirtää ihmishahmoilleenkin varsinaisia kilometrikoipia, mutta susien kohdalla ylipitkät raajat näyttävät huomattavasti pahemmilta kuin ihmisillä.

Voinen kuitenkin suositella mangaa niille, jotka ovat kiinnostuneita ylipäätään lukemaan eläimistä kertovaa sarjakuvaa perinteisellä ”mangatyylisellä” kuvituksella. Kahden pokkarin pituinen sarjakuva ei ole suuri investointi ja löytyy myös ainakin pääkaupunkiseudun kirjastoista. Olen myös kuullut tästä mangasta paljon hyvää – omat odotukseni taisivat olla liian korkeat ja vaikka yritin, en pääse siihen mielentilaan että voisin arvioida sarjakuvan omana itsenäisenä teoksenaan, vaan vertaan sitä jatkuvasti animeen, mikä on sarjakuvan kannalta huono asia. Wolf’s Rain-animessa itseäni viehätti se melankolinen, maailmanlopun tunnelma sekä mielenkiintoiset hahmot – sarjakuvaversiossa hahmot puolestaan jäävät kaukaisiksi ja jäykiksi, eikä tunnelma pääse lähellekään animen harmaita, lumisia maisemia.

Loppuun vielä animen ending-biisi: