Presidentinvaalit näkyvät sarjakuvissakin

Paraikaan Suomessa käydään presidentinvaalien toista kierrosta ja se on nähtävissä myös suomalaisissa sarjakuvissa. Toisella kierroksella äänestäjät valitsevat Sauli Niinistön (kok) ja Pekka Haaviston (vihr) väliltä. Niinistö ei ole Sarjatulen tietojen mukaan valjastanut sarjakuvaa vaalikamppanjan työvälineeksi, mutta Haaviston leirissä sarjakuvan vaikutus ja merkitys ihmisiin on huomattu. Yksi Haaviston tunnetuimmista kannattajista onkin suositun Fingerpori-strippisarjakuvasarjan piirtäjä Pertti Jarla, joka jo presidentinvaalien ensimmäisellä kierrokella kohahdutti räävittömillä “kakkonen on ykkönen”-stripeillään vaalikansaa.

Nyt Haaviston taakse on kerääntynyt näkyvästi isompikin joukko Suomen sarjakuvakentän väkeä “Kakkoskierros”-antologian muodossa. Maanantaina ilmestynyt sarjakuva-albumi syntyi pikavauhtia hyväntekeväisyystyönä – albumin toimittanut Vesa Saarinen kokosi albumin sarjakuvat yhteen vajaassa viikossa. Pertti Jarlan lisäksi albumilla vierailevat seuraavat artistit: Ninni Aalto (Sähköjänis-blogi), Tuuli Hypén (Nanna), Juho Juntunen (Paholaisen morsian), Heta Happonen (Harmaan pupun päiväkirja-blogi), Jupu Kallio (sarjakuvablogi, Baarien nainen), Timo Kokkila (Peräsmies, Peräsmiehen poika), Anne Lehtola (Kumikon Ämpärit-blogi), Annika Miettinen (The Rain Collector, DA-sivusto), Tommi Musturi (Samuelin matkassa), Pau Norontaus (webportfolio), Muura Parkkinen (sarjakuvablogi, En tu thrie, Viisitoista päivää Meksikossa), Ville Ranta (sarjakuvablogi, Eräänlaisia rukouksia), Timo Ronkainen (Pilapaloja), Heidi Savilakso, Aino Sutinen (Taksi Absurdistaniin-blogi, Taksi Kurdistaniin – Reppumatkasarjakuvia Lähi-idästä), Toni Tirri (sarjakuvablogi, Leppiz – ruohonjuuritason Casanova) sekä Miia Västilä.

Sarjakuvan kaikki tuotot menevät suoraan Pekka Haaviston kampanjan hyväksi. Albumista kiinnostuneet voivat ostaa omansa Vihreiden verkkokaupasta.

No, kerro!

PISTOJA

Genre: Omaelämänkerrallinen
Suositusikäraja: Aikuisille
Tekijät: Marjane Satrapi
Pituus: 150 sivua
Formaatti: Kovakantinen , 145×195 mm albumi
Saatavuus: Liken kustantama albumi löytyy monen eri kirjakaupan valikoimista, sekä ainakin pääkaupungin kirjastoista.

★ ★ ★ ✩ ✩

”Teheranilaisnaiset kokoontuvat teen ääreen omistautuakseen lempiharrastukselleen…
Selän takana puhuminen tuulettaa sydäntä!”

Iranilaisen sarjakuvataiteiija Marjane Satrapi ponnahti 2000-luvun alussa maailmanlaajuiseen tietoisuuteen omaelämänkerrallisella sarjakuvallaan Persepolis, joka käsittelee hänen lapsuuttaan vallankumouksen aikaisessa Iranissa ja myöhemmin hänen opiskelujaan Itävallassa. Persepolis herätti aikanaan paljon keskustelua ja sen pohjalta tehtiin vuonna 2007 Oscar-ehdokkuuden saanut, samanniminen animaatio.

Nyt ei kuitenkaan puhuta sen enempää Persepoliksesta. Satrapi on tuottelias sarjakuvantekijä ja Persepoliksen jälkeen on häneltä julkaistu paljon muitakin sarjakuvia, joista yksikään ei tosin ole vielä noussut samanlaiseen arvostukseen kuin hänen esikoisteoksensa Persepolis. Vuonna 2003 suomennettu Pistoja on Satrapin ensimmäinen Persepoliksen jälkeen suomennettu teos, ja vaikka Pistoja on huomattavasti keveämpi ja vaatimattomampi teos kuin Persepolis, on sarjakuvissa kuitenkin hyvin paljon samaa.

Marjane Satrapin kaikkien tähän mennessä suomennettujen sarjakuvien selkein teema on ollut omaelämänkerrallisuus. Persepolis oli puhtaasti tätä ollessaan kuin sarjakuvamuotoon tehty omaelämänkerta. Pistoja ei käsittele samalla tavalla suoranaisesti Satrapin omaa elämää, mutta siinäkin tekijä on ammentanut inspiraationsa ja kokonaiset hahmot ja tarinat suoraan omasta elämästään.

Pistoja-albumissa teheranilaisnaiset kokoontuvat nauttimaan teetä ilman miehiä ja he huvittavat toisiaan kertomalla tarinoita tuntemistaan ihmisistä – sarjakuvassa sanotaankin että ”selän takana puhuminen tuulettaa sydäntä!”. Ilkeämielisestä juoruilusta ei toki ole kyse, vaikka välillä tarinoissa esiintyville sukulaisille ja ystäville saatetaan nauraakin. Juoruileminen on ilmeisesti varsin yleismaailmallinen ilmiö ja suomalaisellekin lukijalle tuttu – kiinnostavan albumista tekee se, miten sarjakuvan hahmojen arkisina pitämät tarinat ja yksityiskohdat näyttäytyvät meille kaikkea muuta kuin arkisina ja tavallisina.

Eniten sarjakuvan tarinoissa käsitellään parisuhteita ja rakkautta, ja jotkut tarinoista tuntuvat suomalaisen lukijan mielestä varsin absurdeilta. Esimerkiksi yhdessä tarinassa sarjakuvataiteilijan Parvin-täti kertoo ensimmäisestä avioliitostaan – mikä solmittiin hänen ollessaan vasta 13-vuotias ja sulhasena toiminut mies oli 69 vuotta! Albumin naiset myös pohdiskelevat ilmiötä, jossa nuoret naiset leikkauttavat itselleen takaisin immenkalvon, päästäkseen naimisiin ja ollakseen aviovuoteessa mukamas neitseellisiä. Meidän näkökulmastamme tällaiset tarinat kuulustavat oudoilta, mutta ne kertovatkin omalla tavallaan paljon Iranin nykytilanteesta; siitä miten modernius yritetään sorvata yhteen konservatiivisten arvojen kanssa. Iranissa ja muualla lähi-idässä eletään murroskautta, mikä näkyy Pistoja-albumin tarinoissa selkeästi.

Jokainen Persepolikseen hiemankin tutustunut tietää, että Satrapin tyyli on varsin yksinkertaistettu, joskus suorastaan kömpelö. Persepoliksessa tämä ei itseäni haitannut, sillä yksinkertianen ja tummanpuhuva kuvitus tuki oivasti paikoitellen raskastakin tarinaa. Pistoja-sarjakuvassa piirtojälki toisinaan tuntuu kuitenkin hankalalta ja vaikeuttaa lukemista. Ensinnäkin sarjakuvassa ei ole varsinaisia ruutuja oikeastaan yhtään, vaan usein koko sivu on kuin yhtä suurta sarjakuvaruutua. Taustoja ei ole piirretty, elleivät ne ole todella tärkeitä tarinan kannalta. Toisaalta ruuduttomuus tekee tyylistä ilmavan ja kun albumi on suhteellisen kompakti, tulee albumista mieleen kotoisat sarjakuvapäiväkirjat. Kuitenkin välillä ruutujako selventäisi ja helpottaisi lukukokemusta huomattavasti.

Toinen lukukokemusta hankaloittava asia on tekstaus. Itse olen kaunotekstauksen fani ja pidän siitä että tekstaus otetaan huomioon yhtenä tyylitekijänä sarjakuvaa tehdessä. Kuitenkin Pistoja-albumissa tekstaus on paikoitellen niin epäselvää, että itse saan turvautua mielikuvitukseni varaan yrittäessäni ymmärtää mitä sarjakuvantekijä on halunnut sanoa. Toisaalta tästä ei voida syyttää suoraan Satrapia itseään – ainakin englanninkielisessä versiossa tekstaus on huomattavasti helppolukuisempaa. LIKE olisi voinut tässä tapauksessa siis hieman tinkiä tyyliasioissa ja tehdä tekstistä hieman selkeämpää, sillä nyt, varsinkin jos ei ole tottunut lukemaan kaunokirjoitusta, on lukukokemus pelkästään tekstauksen takia välillä turhan raskas.

Summa summarum, vaikka albumissa on tavaraa 150 sivun edestä, on sarjakuva erittäin nopealukuinen, kiitos isojen, yhden sivun kokoisten ruutujen ja jouhevan tarinan kerronnan. Itse luin sarjakuvan nopeasti ennen nukkumaan menoa ja vaikka varsinkin kuvituksensa puolesta albumissa on puutteita, on sarjakuvan perusajatus teelle kokoontuvista, juoruilevista iranilaisnaisista viehättävä. Paikoitellen epäselvästä tekstauksesta ja kömpelöstä kuvituksestaan huolimatta lukukokemuksena Pistoja oli positiivinen. Pistoja oli myös yllättävän kevyt sisällöltään, vaikka kevyiden tarinoiden taustat ovat kaikkea muuta kuin kepeitä. Tätä albumia voi hyvillä mielin suositella kaikille, jotka ovat edes hivenen kiinnostuneita siitä, mitä tapahtuu ja millaista sarjakuaa tehdään Euroopan, Japanin ja USAn ulkopuolella.

Suomen Manchester

OTTOPOIKIA JA TYÖLÄISTYTTÖJÄ – Yhdeksän tarinaa Tampereelta

Genre: Historia
Suositusikäraja: -
Tekijät: Pauli Kallio, Tiitu Takalo
Pituus: 64 sivua
Formaatti: Pehmeäkantinen, 220×304 mm albumi
Saatavuus: Ainakin sarjakuviin erikoistuneiden nettikauppojen valikoimista sekä Helsinki-Vantaa-Espoon kirjastoista löytyy.

★ ★ ★ ☆ ☆

”Pauli Kallion ja Tiitu Takalon sarjakuvateos kertoo yhdeksän kiehtovaa tarinaa ihmisistä historian virrassa. Samalla se kuvittaa Tampereen kehitystä kylästä kaupungiksi.

Rautakauden ottopoika, teollisen vallankumouksen aikainen työläistyttö ja muut historialliset hahmot vievät lukijan kuviteelliselle matkalle yli 230-vuotiaan Tammerkosken kaupungin historiaan. Ihmisten ilot ja surut ovat olleet läpi vuosisatojen samantapaisia,mutta kaupunki ja ympäröivä yhteiskunta muuttuvat alinomaa. Sarjakuvanovellien välähdykset elämän pienistä tapahtumista herättävät historian henkiin uudella tavalla.”

Olen aina pitänyt Tiitu Takalon kädenjäljestä. Hänen tyylinsä on samanaikaisesti yksinkertainen ja tyylitelty, mutta toisaalta huiman ilmeikäs. Niinpä kun kirjastossa huomasn turkoosikantisen ”Ottopoikia ja työläistyttöjä – Yhdeksän tarinaa Tampereelta”-sarjakuvan kirjaston sarjakuvaostastolla, lähdin lainausautomaatin kautta kotiin sen enempiä ajattelematta.

”Ottopoikia ja työläistyttöjä – Yhdeksän tarinaa Tampereelta” on Tiitu Takalon ja käsikirjoittaja Pauli Kallion yhteistyöhanke, joka lähti liikkeelle Tampereen 230-vuotisjuhlavuonna 2009, kun museokeskus Vapriikki tilasi nimekkäiltä sarjakuvantekijöiltä sarjakuvia yhdeksästä tamperelaisesta perheestä Tammerkoski-näyttelyä varten. Alunperin sarjakuvat olivat vain yhden sivun mittaisia ja niiden ohessa oli kirjoitettuna tekstinä infoa sarjakuvan käsittelemästä aikakaudesta. Tekijät, Vapriikki mukaanlukien päättivät kuitenkin jatkaa yhteistyötä sarjakuva-albumiksi asti. Itse albumi ilmestyi viime vuonna 2011 eli sopivasti juhlistamaan osaltaan suomalaisen sarjakuvan 100-vuotisjuhlaa.

Historian harrastajatkin voivat huokaista helpotuksesta, sillä albumin 9 sarjakuvanovellia ovat todellakin historiallisesti korrekteja. Vaikka perheet ovat kuvitteelliset, pohjautuvat ne arkelogian ja historiatieteen tarjoamaan tietoon. Sarjakuvien hahmot vaatteineen ja nimineen, sekä miljöö noin yleisesti onkin suunniteltu yhdessä Vapriikin työryhmän kanssa.

Itse harrastan sarjakuvien lisäksi intohimoisesti historiaa, joten Kallion ja Takalon sarjakuva kiinnosti minua aiheensakin puolesta paljon. Tampereen historia, kuten sanottu, pitkä ja 230 vuoteen mahtuu paljon kiinnostavia tapahtumia ja aikoja. Kallion ja Takalon sarjakuva-albumiin käsiteltäviksi aikaukausiksi ovat valikoituneet rautakauden loppu eli 1100-luku, 1800-luvun alku, teollistumisen aika eli 1850-luku, 1890-luku, 1910-luku, sodan aikaiset vuodet 1939-1940, vuosi 1969, laman aika eli 1990-luvun alku, sekä viimeisenä nykyaika, 2000-luku.

Jokaisesta ajanjaksosta on tehty 4 sivun mittainen lyhyt novelli ja ennen jokaista sarjakuvaa on yhden sivun mittainen infoteksti aikakaudesta. Kun kustantajana toimii museokeskus, on ymmärrettävää että sarjakuvasta halutaan jollain tapaa opetuksellinen, mutta minusta nuo sivun mittaiset tekstit kustakin aikakaudesta ovat suorastaan turhia ja tekevät albumista jotenkin koulukirjamaisen. Toisaalta tekstit ovat mielenkiintoisia, varsinkin jos ei ole aiemmin tutustunut Suomen ensimmäisen tehdaskaupungin historiaan, mutta lopputulos on omasta mielestäni kuitenkin tökerö ja hieman lapsellinen.

Sivun mittaisten infotekstien lisäksi novellissa esiintyvät perheet on lyhyesti esitelty ennen novellia, mikä on kanssa mielestäni hieman kyseenalainen ratkaisu. Itse näkisin että toimivampi ratkaisu olisi pidentää itse sarjakuvanovelleja ja limittää jotenkin tiedot osaksi sarjakuvaa, sillä nyt erilliset infosivut rikkovat sarjakuvan lukukokemuksen kokonaan. Lukijalle ei nyt tule sellainen olo että hän lukee sarjakuva-albumia, vaan mieli palaa tosiaan takaisin sinne ala-asteen penkille, mikä on sääli. Takalon kynänjälki ja tapa kertoa sarjakuvaa on kuitenkin miellyttävää lukea ja Pauli Kalliokin on yksi kotimaisen sarjakuvan isoimmista nimistä, ja hän kirjoittaa hyvää dialogia. Historiallisen sarjakuvan ei ole pakko muistuttaa koulukirjaa, vaan sarjakuva voi olla sivistävä, ihan vain omana itsenään. Sarjakuvana.

Neljään sivuun on vaikea mahduttaa kunnon tarinaa ja niinpä osa novelleista on hieman yksitoikkoisia. Esimerkiksi vuotta 1969 kuvaava sarjakuva on aika heikko esitys, eikä herättänyt ainakaan minussa mitään suuria tunteita. Mutta mahtuu sekaan muutama mainiokin pätkä: esimerkiksi 1890-lukua kuvaava sarjakuva on oivallinen ja sai hymyn huulille. Kyseisessä novellissa käsitellään pintapuolisesti naisten ja miesten tasa-arvoa kun kauppiaan nuori tytär, Anna ihmettelee miksei hän pääse veljensä tavoin teollisuuskouluun. Saman tyyppistä, eri aikakausiin liittyvien ongelmien esille tuomista olisin toivonut muissakin pätkässä: selvästi yritystä löytyy, mutta selkeästi novellit olisivat vaatineet enemmän sivutilaa.

Outoa on myös se, ettei mikään sarjakuvista käsittele vuoden 1918 tapahtumia. Tampereella käytiin kuitenkin monta merkittävää taistelua ja kaupungilla oli muutenkin erittäin keskeinen, strateginen asema. Luultavasti päätös jättää vuoden 1918 tapahtumat käsittelemättä on ollut tietoinen ja ehkä Vapriikki on pelännyt ottaa suoranaisesti kantaa sisällissodan tapahtumiin. Kuitenkin sarjakuvassa selkeästi otetaan kantaa naisten ja työläisten oikeuksiin, mikä herättää kummeksuntaa. Vuoden 1918 tapahtumista on kulunut kohta kuitenkin 100 vuotta, mutta ilmeisesti niitä ei voida edelleenkään käsitellä. Noh, ehkä näemme sisällissotaa käsittelevän sarjakuvanovellin kun juhlitaan Tampereen 250-vuotisjuhlavuotta…

Itsessään novellit ovat kuitenkin ihan mukiinmeneviä ja kuten sanottua, joukkoon mahtuu muutama helmikin. Itse nautin paljon Takalon piirustusjäljestä ja hänen eläväisistä hahmoista, joiden elävyyttä ei vähennä edes se, että sarjakuvat on sävytetty harmaasävyillä laveeraten. Päin vastoin, Takalo hallitsee erinomaisesti harmaasävyjen käyttämisen ja erityisesti valkoista on käytetty kekseliäästi. Valitettavasti sarjakuvista kuitenkin selkeästi näkee myös sen, että Takalo on omimmillaan nimenomaan piirtäessään ilmeikkäitä hahmoja: ensimmäisessä, rautakauden loppupuolelle sijoittuvassa novellissa on lyhyt metsästyskohtaus, minkä kuvittamisessa Takalo ei onnistu mitenkään erinomaisesti. Yllättävää on myös se, että novellien mieshahmot muistuttavat toisiaan yllättävän paljon. Naishahmot tuntuvat olevan Takalolla huomattavasti paremmin hanskassa.

Loppujen lopuksi ”Ottopoikia ja työläistyttöjä – Yhdeksän tarinaa Tampereelta” voi kuitenkin hyvillä mielin suositella luettavaksi. Tampereen tai yleisesti Suomen historiaan perehtyneille se ei ehkä tuo mitään uutta tietoa, mutta jos peruskoulun historiantunneilla tuli opiskelun sijasta nukuttua, on sarjakuva-albumi nopea ja kevyt tapa paikkailla aukkoja yleissivistyksessään. Takalon ja Kallion novellit ovat kuitenkin helppolukuisia ja ulkoisestikin helposti lähestyttäviä.

Pääkaupunkiseutulaiset voivat myöskin tutustua sarjakuvan originaaleihin Sarjakuvakeskuksella, missä Takalon ja Kallion näyttely, joka kantaa samaa nimeä kuin itse albumikin, on nähtävillä 2.3.2012 asti. Sarjakuva on myös tämän vuoden Sarjakuva-Finlandia-ehdokas.

Kaisa Lekasta vuoden 2012 Puupää

Kuva: Suomen sarjakuvaseura ry

Suomen sarjakuvaseura ry:n myöntämän Puupäähattu-tunnustuspalkinnon saa vuonna 2012 sarjakuvataiteilija Kaisa Leka ansioistaan sarjakuvantekijänä.

Kaisa Leka (s.1978) on porvoolainen sarjakuvataiteilija, graafikko ja kuvittaja. Lekan sarjakuvien keskeisiä teemoja ovat vammaisuus ja henkinen etsiminen – sekä politiikka. Leka toimii Porvoon kunnanvaltuutettuna ja oli ehdolla eduskuntaan kevään 2011 vaaleissa Vihreiden ehdokkaana. Itsensä pallopäiseksi hiireksi piirtävä sarjakuvataiteilija kertoo sarjakuviensa välityksellä elämästään hyvinkin avoimesti, eikä Leka pelkää käsitellä vakavampiakaan aiheita.

Lekan hiirihahmo erottuu jalkaproteesiensa vuoksi ja sellaiset löytyvät myös sarjakuvataiteilijalta itseltään. Tunnetuimmassa teoksessaan I am not these feet lukija pääsee seuraamaan Lekan jalkojen amputaatioon johtavaa prosessia. Prosessi ei suinkaan lopu leikkauspöydälle, vaan teoksessa nähdään myös miten Leka opettelee uudelleen kävelemään askel askeleelta – ja lopulta uusilla jaloilla päästään paljon kauemmas kuin vanhoilla. Lekan omaelämänkerrallisissa sarjakuvissa vammaisuus tuodaan rehellisesti, kaunistelematta ja kauhistelematta esille, vaikka vammaisuus on edelleen tabu, josta ei haluta puhuta.  Vaikka aiheet usein Lekan teoksissa ovat usein raskaita, sopivaa kontrastia tuo hänen naivistinen ja yksinkertainen piirustustyylinsä. Helposti lähestyttävä tyyli ei kuitenkaan kevennä itse aiheita, mutta antaa lukijalle mahdollisuuden tulla entistä lähemmäs, eikä pelota ketään pois.

Teoksesta Tour d'Europe (Absolute Truth Press, 2010)

Kansalliskirjastossa avattiin Kaisa Lekan töistä koottu näyttely palkinnonjakotilaisuuden yhteydessä 19.1. Sarjakuvanäyttely on esillä 20.1.–5.3.2012 Agricola-huoneessa.

(Suomen sarjakuvaseura ry)

Puupäähattu jaetaan 19.1.

Suomen sarjakuvaseura ry järjestää vuosittaisen Puupääpalkinnon jakotilaisuuden torstaina 19. tammikuuta 2012 klo 12.00 alkaen Kansalliskirjaston Kupolisalissa, osoitteessa Unioninkatu 36, Helsinki. Tervetuloa.

Perinteiseen tapaan palkinnon saajan, uuden Puupään henkilöllisyys selviää vasta paikan päällä. Tilaisuuden jälkeen Kansalliskirjaston Agricola-huoneessa avataan palkinnon voittajan töistä koostuva sarjakuvanäyttely, joka on esillä 20.1.-5.3. Palkinnonjakotilaisuuden jälkeen luvassa on myös kahvitarjoilu.

Palkinto on nimetty Pekka Puupää-hahmon mukaan ja itse palkinto onkin kopio Puupään hatusta päivänkakkaroineen kaikkineen. Suomenruotsalaisen sarjakuvataiteilija Ola Fogelbergin luomaa Pekka Puupäätä pidetään yleisesti Suomen ensimmäisenä merkittävänä sarjakuvahahmona. Ensimmäinen Puupäähattu jaettiin vuonna 1972, josta lähtien Suomen sarjakuvaseura ry on myöntänyt palkinnon joka vuosi ansioituneelle sarjakuvan tekijälle. Siitä huolimatta että suurin osa palkituista on sarjakuvapiirtäjiä, on vuosien saatossa palkittu myös muutama käsikirjoittajakin. Palkittujen joukossa seisovat mm. Juba Tuomola, Tove & Lars Jansson ja Katja Tukiainen. Viime vuonna palkinto myönnettiin Tampereella asuvalle Tommi Musturille (s.1975).

Kuka tänä vuonna saa palkinnon? Se nähdään vasta ensi torstaina!

(Sarjakuvaseura)